KUOPION EV.LUT.SEURAKUNNAT
Männistö
Männistön seurakunta
Kellolahdentie 8, 70460 Kuopio
mannisto@evl.fi
Tila- ja ajanvaraukset
Toimistosihteeri Eija Jaatinen
p. 040 4848 379
ma-pe klo 9-15
Päivystävä pappi
p. 040 4848 380to klo 9-12
Kirkkoherra
Aulikki Mäkinenp. 040 4848 383
Kai suomalainenkin saa iloita?
Kovin on alavireistä monesti meidän suomalaisten ilo, vaikka olisihan meillä paljon aihetta iloita ja kiittää Jumalaa. Tämän näkee valitettavasti useimmissa hengellisissä tilaisuuksissamme.Moni vierailta mailta Suomeen tullut kristitty sisaremme tai veljemme onkin ihmetellen kysellyt tultuaan ensimmäistä kertaa luterilaiseen jumalanpalvelukseen, mikä on seurakunnassa hätänä, kun kaikki ovat kuin maansa myyneitä. Onko kenties joku tärkeä ihminen kuollut? Niin surumieliseltä saattaa vaikuttaa meidän tavallinen sunnuntaijumalanpalveluksemme muualta tulleesta.
Maahanmuuttajatyössä olen ihastellut sitä iloa, jota monet maahanmuuttajat osoittavat kiittäessään ja ylistäessään Jumalaa. Olen ajatellut, että siinä on sellaista, josta me suomalaiset voisimme ottaa oppia.
On hienoa, että jopa vaikeista oloista pakolaisina tulleet maahanmuuttajat pystyvät iloitsemaan Jumalasta ja kiittämään häntä. Ja miten suurella sydämellä he sen tekevätkin! Tyypillinen suomalainen tuskin vastaavassa tilanteessa suuresti iloitsisi, pikemminkin katkeruus saattaisi kaihertaa mielessä.
Kuitenkin Raamatun kuuluisin vankilakundi, Paavali, kehotti meitä juuri iloitsemaan. Tunkkaisen vankilan hämäryydestä hän kirjoitti Filippin seurakunnalle kirjeen, jossa hän rohkaisi kristittyjä iloitsemaan aina Herrassa. Siis aina, ei vain silloin kun kaikki asiat ovat hyvin, vaan jopa silloinkin, kun vapaus on mennyt. Mahtoivat Paavalin vankitoverit ja vartijat ihmetellä, mikä kumma mies tämä Paavali on, kun hän kahleissakin veisailee kiitosvirsiä ja ylistystä Herralle.
Ilo kuuluu oleellisesti Jumalan lapsen elämään. Jos emme ole päässeet kokemaan hengellisessä elämässämme iloa, meiltä puuttuu jotakin todella tärkeää.
Jumalaa itseään sanotaan Raamatussa autuaaksi. Sana merkitsee jumalallista, taivaallista onnea ja täydellistä iloa. Sellainen on Jumala ja sellainen on hänen valtakuntansa – ilon valtakunta. Tämän valtakunnan kansalaisiksi hän on kutsunut meidät.
Onkohan niin, että monen suomalaisen mielestä usko on niin vakava asia, ettei siitä pahemmin parane ilontunteita näyttää? Pelkään pahoin, että moni suomalainen pitää Herrassa iloitsemista jopa epäsopivana. Ainakaan näitä ilontunteita ei saisi näyttää muille, onhan usko meille yksityisasia, vai miten se olikaan?
Tämä on turhaa perinteen painolastia. Mikään ei saisi estää meidän iloamme. Vaikka ulkoiset elämän olosuhteemme olisivat kuinka huonot tahansa, meillä on aina aihetta iloita siitä, mitä Herran on ja mitä hän on tehnyt puolestamme. Ilo on jokaisen kristityn suuri etuoikeus – aina ja kaikkialla.
Puhetta, puhetta, puhetta
Suomen Turku 10.5., kirkolliskokousKirkolliskokousviikko alkaa kääntyä jo lopuilleen, mutta toisin on kokousedustajien puhehalujen laita. Tuntuu, että lähes jokainen haluaa sanoa jokaisesta mahdollisesta asiasta jotain. Asiat ovat yleensä tulleet jo moneen kertaan sanotuiksi, mutta historiankirjoihin on jätettävä jälki Turussa käynnistä: olinhan täällä minäkin.
Itse olen ryhtynyt jo ajattelemaan mitä sanon, kun ensimmäisinä istuntopäivinä taisin enemmänkin sanoa mitä ajattelin. Linjaukseni sai vahvistusta, kun eräs naisedustaja epäili minun olevan jopa kirkolliskokouksen ahkerin puhuja. Kun vastasin hänelle aikovani jatkossa puhua vähemmän, etteivät juttuni kärsisi inflaatiota, hän tokaisi: ”Niin, ajattelepa sitä!”
Tällaisen palautteen siivittämänä säästin puhehaluni valiokuntaan, jossa onnistuinkin päivän aikana panemaan aika monta pilkkua paikoilleen. Samanlaisia haluja oli monella muullakin valiokuntakollegalla, mutta saimme siitäkin huolimatta valmiiksi peräti kaksi mietintöä. Pidän tulosta olosuhteisiin nähden saavutuksena.
Vaaleja ilman vastaehdokkaita
Päivän agendalla oli muun ohella myös uusien kirkkohallituksen jäsenten vaali. Valitsijamiehet olivat juonineet ehdolle 11 ehdokasta, eli yhtä monta kuin paikkoja oli jaossa. Vastaehdokkaita vaalissa ei ollut, mutta siitäkin huolimatta vaali toimitettiin suljettuna lippuäänestyksenä.
Eläydyin tällaiseen vaaliin niin vahvasti, että luulin jo hetken olevani entisen Neuvostoliiton politbyron kokouksessa. Toisin kuin Venäjällä, jossa vaalin tulos on aina etukäteen tiedossa, ääntenlaskenta Turussa kesti lähes tunnin, ja sen ajan kokous oli tietysti keskeytettynä. Kevensin tilannetta muistuttamalla kuuloetäisyyden päässä istuville Stalinin kuolemattomasta ajatuksesta: ”Sillä ei ole väliä, kuka äänestää ja miten, vaan kuka ne äänet laskee.”
Lopulta vaalin tulos julistettiin, ja yllätys oli tietysti melkoinen, kun vaalissa valituiksi tulivat juuri ne samat ihmiset, jotka oli asetettu ehdolle. Tunsin olleeni mukana tekemässä historiaa.
Juuri nyt mieltäni kalvaa synnintunto, sillä karkasin kirjoittamaan tätä blogia, vaikka minun pitäisi olla uusien edustajien perehdytystilaisuudessa. Siellä edustajille kerrotaan, miten kirkolliskokouksen valiokunnissa työskennellään. Tämä opastus on ajoitukseltaan ehkä hieman erikoinen, sillä olemme tehneet kyseistä valiokuntatyötä jo kolmatta päivää.
Aivan ainutlaatuista tällainen jälkijättöisyys ei kirkolliskokouksessa toki ole. Tiistai-iltana meitä näet opastettiin äänestyslaitteiden käyttöön, vaikka olimme sananmukaisesti painaneet lähes tauotta nappia jo maanantaista alkaen.
Taivas odottaa
Kiitän Sinua mielenkiinnosta ja päätän uuden alkaneen kirkolliskokouskauteni ensimmäisen istuntoviikon viimeisen blogini odottaviin tunnelmiin. Aion näet ihan näillä näppylöillä siirtyä Taivaaseen.
V niin kuin valiokunta
Suomen Turku 9.5., kirkolliskokousKirkolliskokouksen jakautuminen valiokuntiin alkoi tuntua istumalihaksissa viimeistään tänään. Pitkiksi venähtäneiden täysistuntojen jälkeen asioiden jauhaminen jatkuu valiokunnissa, joista ainakin yhteen jokainen edustaja kuuluu. Itse kuulun peräti kahteen valiokuntaan, joten vapaa-aikaa oli sitäkin vähemmän.
Kansliavaliokunnan päivän työ oli tehdä kirkolliskokoukselle esitys istuntopalkkioista, matkakorvauksista, ansionmenetyskorvauksesta ja muusta vastaavasta. Otimme laskelmissa luonnollisestikin huomioon kiihtyneen inflaation, ja esitys oli sitten sen mukainen.
Varsinainen aherrus sujui kuitenkin perustevaliokunnassa, jossa asialistalla oli mm. Suomen kirkon ja Eteläisen Afrikan evankelis-luterilaisen kirkon välinen yhteistyöasiakirja. Kliimaksina oli toinen käsittely, jossa katsottiin myös ne kuuluisat pilkun paikat. Kun sellaista hommaa on tekemässä yhteensä 17 ihmistä, ei valmista tule ihan yhtä nopeasti kuin tätä blogia yön tunteina yksin kirjoittaessa.
”Kuopio on maailman napa”
Sain päivällä kuulla eräältä edustajakollegalta, että hän oli ristinyt minut omassa Twitter-viestissään kirkolliskokouksen leukailijaksi. Moinen kunnia ei ole tullut ilmaiseksi, sillä sitä varten minun on pitänyt täysistunnossa avata suutani ehkä jo vähän liikaakin.
Yksi avautumisen paikka oli tänään, kun käsittelyssä oli Kirkon työmarkkinalaitoksen toimintakertomus. Satuin näet löytämään siitä mielenkiintoisen yksityiskohdan: kyseisen työmarkkinalaitoksen valtuuskunta oli viime vuonna pitänyt yhden kokouksen Mikkelissä, jossa se oli samalla muka tutustunut Kuopion seurakuntayhtymän toimintaan.
Sanoin käydyn keskustelun aikana toki tietäväni, että Kuopio on maailman napa, mutta että niin näyttää alitajuisesti ajattelevan myös Kirkon työmarkkinalaitoksen valtuuskunta, kun se kerrankin Kehä kolmosen ulkopuolelle uskaltautuessaan ja Mikkeliin mennessään luulee olevansa Kuopiossa.
Tulkitsinkin toimintakertomukseen pujahtaneen virheen pelkästään freudilaiseksi lipsahdukseksi ja toivotin valtuuskunnan tervetulleeksi, jos se ihan oikeastikin haluaa joskus tulla meille Kuopioon.
Hauskinta tässä on tietysti se, että tällainen puheenvuoro jää elämään historiankirjoihin – tai ainakin kirkolliskokouksen painettavaan pöytäkirjaan.
Eka kerta
Suomen Turku 8.5.Ensimmäinen ja viimeinen kerta ovat yleensä ne kerrat, jotka jäävät parhaiten mieleen. Minulla yksi eka kerta oli tänään tiistaina, kirkolliskokouksen toisena istuntopäivänä.
Kaikki tapahtui itse asiassa liikoja ajattelematta: pyysin täysistunnossa puheenvuoron ja kiipesin pönttöön.
Käsittelyssä oli kirkkohallituksen toimintakertomus vuodelta 2011, joten valitsin tyylilajiksi siihen sopivan aloituksen: kehuin ensin kertomuksen monipuolista kuvaa tehdystä työstä, mutta kritisoin samaan hengenvetoon punaisiin kansiin painetun opuksen vaikeaselkoista kieltä.
Toimintakertomus oli näet täynnä mitä ihmeellisimpiä lyhenteitä, joihin tavallinen ihminen ei törmää edes armeijassa. Tiedätkö Sinä esimerkiksi, mikä on KESU? En tiedä minäkään, eikä se kyllä selvinnyt minulle puheenvuoroni jälkeenkään.
Asiasta vastaava kirkkoneuvos tosin lupasi tehdä parannuksen ja avata lyhenteet paremmin ensi vuonna.
Siirryin seuraavaksi puheessani ihmettelemään Yhteisvastuukeräyksen alentunutta tuottoa (yli 35 prosenttia pienempi kuin vuotta aiemmin) ja hämmästelemään sen samaan aikaan nousseita keräyskustannuksia (yli 10 prosenttiyksikön nousu edellisestä vuodesta).
Jysäyttävin tieto oli kuitenkin se, että keräyksen kustannuksiin menee 25 % ihmisten lahjoittamista rahoista. Siis 25 senttiä jokaisesta eurosta, suomensin osin itselleni, osin kuulijakunnalle.
Kirkko kerjää verta omasta nenästään
Varsinainen pointtini oli kuitenkin kritisoida kirkkohallituksen vuosi sitten antamaa ”suositusta”, jolla seurakunnat peloteltiin laittamaan alle 100 vuotta nuoremmat kirkonkirjat visusti pois sukututkijoiden ulottuvilta.
Osa samoista kirkonkirjoista on tosin yhä luettavissa maakunta-arkistoissa, mutta – kiitos kirkkohallituksen yleiskirjeen – viitisenkymmentä seurakuntaa on vetänyt ne sieltä takaisin.
Totesin julkisesti, että tällainen menettely, että kirkko kuvaannollisesti kerjää verta omasta nenästään ja ehdoin tahdoin suututtaa ihmiset, on uskomatonta.
Sain mielipiteelleni tukea helsinkiläiseltä pastorilta Kirsi Hiilamolta, mutta edes me kaksi yhdessä emme pystyneet horjuttamaan asian päällä istuvaa ja siitä mitä ilmeisimmin autuaaksi tullutta kirkkohallituksen kirkkoneuvosta.
”Jatka vaan, paina päälle”, hihkui yksi piispoista poistuessamme salista. Kyseinen piispa paljasti harrastavansa sukututkimusta, mutta kun samanlainen selkääntaputtelu jatkui vielä myöhemminkin, aloin jo itsekin luulla puhuneeni kerrankin jotain järkevää.
Valiokuntia ja valtiovaltaa
Kuten eduskunnassa konsanaan, myös kirkolliskokouksessa erilaisten mietintöjen väsääminen tapahtuu valiokunnissa.
Muutama näistä valiokunnista on varsin haluttuja ja tavoiteltuja paikkoja, ja jostain syystä onnistuin luikertelemaan yhteen niistä. Kyseessä on perustevaliokunta, joka käsittelee mm. kirkon oppia ja Suomen kirkon suhteita muihin kirkkoihin.
Tässä ei kuitenkaan ole vielä kaikki, kuten sanonta kuuluu. Jouduin näet Kuopion hiippakunnan edustajana myös kansliavaliokuntaan, jota yleisesti myös hupivaliokunnaksi kutsutaan. Ainoa hupi on tosin ainakin vielä tässä vaiheessa tieto siitä, että kyseinen valiokunta tekee esityksen kirkolliskokousedustajille maksettavista palkkioista.
Joukossamme on muuan pastori Niilo Räsänen, joka ei enää tänään päässyt vaimoaan karkuun. Toinen istuntopäivä on näet se päivä, jolloin kirkolliskokous saa vieraakseen kirkollisasioista vastaavan ministerin. Nykyhallituksessa tuota virkaa hoitaa sisäministeri Päivi Räsänen, joka toi tilaisuuteen valtiovallan tervehdyksen.
Nautimme paitsi itse tervehdyksestä myös sen mukanaan tuomasta tarjoilusta. Ensin oli tarjolla kahvia ja pullaa, mutta heti kun ministeri oli puhunut ja arkkipiispa siihen vastannut, otettiin tiskin alta esille myös kakku. Päivästä jäi siis siltäkin osin hyvä maku suuhun.
Vaatteeton piispa ja epäonnistunut vallankaappaus
Suomen Turku 7.5.
Ilmassa oli aistittavissa hienoista jännitystä, kun Suomen Turkuun kokoontuneen uuden kirkolliskokouksen edustajien urakka alkoi valtakirjojen tarkastamisella. Kyseessä oli tosin pelkkä muodollisuus, sillä kaikki 96 tänne vaalilla valittua edustajaa läpäisivät seulan helposti.
Astetta vaikeampaa oli kuitenkin luvassa, sillä seuraavaksi edustajat pantiin etsimään turvavöitä. Sellainen löytyi onneksi jokaiselle linja-autosta, jolla sirkus siirtyi Turun tuomiokirkossa pidettyyn avajaismessuun. Messussa saarnasi Helsingin piispa Irja Askola, mutta tällä kertaa ilman piispallisia vaatteita.
Kansallinen lentoyhtiömme Finnair pystyy näet tunnetusti helposti järjestämään toimitusjohtajalleen asunnon ja johdolle työssäpysymisestä bonukset, mutta toisin näyttää olevan lentomatkustajien tavaroista huolehtimisen laita.
Tämän sai kokea myös Askola, jonka piispalliset vaatteet sisältävä pukupussi hävisi lentomatkalla Kuopiosta Turkuun. Sama pukupussi oli mystisesti kadonnut jo Askolan tullessa Kuopioon Jari Jolkkosen piispanvihkimykseen, joten mistään sattumasta ei voinut olla kyse. Kuopioon pussukka saatiin myöhemmällä lennolla, mutta Turussa siitä ei päivän aikana näkynyt vilaustakaan. Asiasta ehdittiin jo epäillä mm. Luther-säätiötä, kunnes pussi lopulta löytyi Finnairin nurkista.
Arkkipiispa nosti kissan pöydälle
Arkkipiispa Kari Mäkinen teki avauspuheessaan sen, mitä moni oli häneltä ja kirkon johdolta jo pitkään odottanutkin. Mäkinen otti esille lasten seksuaalisen hyväksikäytön ja hengellisen väkivallan, joihin vanhoillislestadiolainen herätysliike on julkisuudessa kiusallisen usein yhdistetty.
Mäkisen mukaan kyseessä on ankara peili, johon on syytä katsoa, vaikka jotain sen myötä murentuisikin.
- Jos varjoa ei tunnista ja näkee peilissä vain ihanteen sävyttämän kuvan, ei voi aidosti ja pakottomasti iloita omasta hengellisestä perinnöstään, hän linjasi.
Arkkipiispan mukaan uskonymmärrys voikin saada hengellisessä yhteisössä ikään kuin jumalallisen auktoriteetin, jolloin hengellinen valta voi kääntyä väkivallaksi.
- Mikään uskontulkinta ei oikeuta asettumaan toisen ihmisen yläpuolelle.
Kiitin arkkipiispaa miehen teosta mutta huomautin häntä samalla siitä, että tällaisen puheenvuoron olisi voinut varsin hyvin käyttää jo aiemmin. Jään mielenkiinnolla odottamaan, milloin myös esimerkiksi Oulun piispa Samuel Salmi havahtuu tähän asiaan.
Kaikki eivät tulleet
Ensimmäisen särön kirkolliskokouksen järjestäytymiseen uhkasi tuoda sukupuolivähemmistöjen asian omakseen ottanut Tulkaa kaikki –liike.
Ideana oli syrjäyttää vuosikaudet kirkolliskokouksen varapuheenjohtajana toiminut helsinkiläinen lääkintäprikaatikenraali Timo Sahi ja saada tilalle Lapin Kansan pätkäpäätoimittajuudesta kuuluisaksi tullut Johanna Korhonen. Operaatio kuitenkin kuivui kokoon, kun hankkeen puuhamiehille ja –naisille selvisi se, ettei Korhosella olisi minkäänlaisia mahdollisuuksia tulla valituksi.
Lisää kristillistä kädenvääntöä on kuitenkin edessä. Valitsijamiehet saivat näet päivän päätteeksi tehtäväkseen juonia jäsenet kirkolliskokouksen lukuisiin valiokuntiin. Vasta sen jälkeen alkaa varsinainen työ – tai niin ainakin vielä tässä vaiheessa luulen.
Jumalan asialla
Messu alkaa, pelottaa. Kokous käynnistyy, olen kauhuissani. Nuorten ilta lähestyy, vapisen. Kuoron harjoituksia valmistellessa paniikki vain yltyy. Herra, miksi juuri minä?
Olo on silti levollinen ja tyyni. Repivä ilo tulee pintaan. Rakastan tätä työtä ja näitä monenkirjavia ihmisiä! Riemua ja surua, lohdutusta, hiljaisuutta ja hervotonta läppää. Seurakuntaa, Jumalan perheväkeä.
Niin kovin paljon helpompaa olisi, jos olisin omalla asiallani. Tekisin lauluja siitä, minkälainen maailma vain minun mielestäni on. Laulaisin ja odottaisin myrskyisiä aplodeja. Itselleni. Saisin kiitosta. Itselleni. Ja osuisi haukkukin paremmin oikeaan osoitteeseen. Itseeni.
Seurakunnan töissä olen Jumalan asialla. Halusinpa tai en. Se, mitä teen ja kuinka sen teen on aina jollekin todistus Jumalan todellisuudesta. Halusinpa tai en. Ja Jumala toimii omalla tavallaan, haluan tai en.
Ja se Jumala on suuri, musertava. Kaikkivaltias ja Pyhä, koko maailmankaikkeuden Luoja. Kuinka ihminen voisi sanoa sanaakaan Hänen puolestaan? Tai edes kuiskata. Silti me vain veisaamme virrestä pari hassua säkeistöä, juomme kahvimme kevein mielin ja suunnittelemme jotain kivaa toimintaa ensi syksylle. Kaikkivaltiaan työtäkö?
Silti ja juuri siksi vapisen riemusta tämän työn äärellä. Koskaan ei voi tehdä tarpeeksi ja silti yksikin kohtaaminen riittää. Jumala toimii, minusta riippumatta, omalla ajallaan.
Seurakuntatyöläinen tai joku muu julkikristitty on aika lailla suurennuslasin alla. Vaan kun ei se ole Vapahtajan vika, jos seuraajat sähläävät. Jumala on hyvä, vaikka kanttorin päivä ei menisikään ihan putkeen.
Ja näin tätäkin viikkoa on hyvä aloittaa. Olen tukevammalla pohjalla kuin omassa varassani. Jumalan lupaus, kutsu ja Pyhä Huolettomuus kantavat. Että voisi tehdä tänäänkin parhaansa, iloiten.
Vapaaehtoisesti vapaaehtoisiin
Kirkon tulevaisuus on vapaaehtoisissa, sanotaan. Sitten kun verotulot ovat kirkosta eroamisen vuoksi pienentyneet niin, että palkattuja työntekijöitä ei voida enää palkata riittävästi hoitamaan hommia, on pakko turvautua vapaaehtoisiin seurakuntalaisiin. Sitten koittaa se vapaaehtoistyön luvattu aika, jota kohti olemme menossa.Hei, hetkinen... Jos emme osaa jo nyt käyttää vapaaehtoisten panosta hyväksi seurakunnissamme, mitä takeita on siitä, että vapaaehtoiset suurin joukoin joskus tulevaisuudessa tulevat paikkaamaan sen aukon, joka jää palkattujen työntekijöiden vähentyessä? Eikö voi pikemminkin käydä juuri päinvastoin?
Jos vapaaehtoisia erilaisiin työtehtäviin innostavat ja kouluttavat työntekijät vähenevät, saattaa vähetä myös innokkaiden vapaaehtoisten määrä. Ettei kävisi peräti huonosti. Olisikin ehkä syytä siirtyä vapaaehtoisten seurakuntalaisten aktiiviseen käyttöön jo nyt, hyvän sään aikana, kun siihen on kaikin puolin erinomaiset edellytykset.
Itsekin pitkään vapaaehtoisena seurakuntalaisena toimineena tunnustaudun vapaaehtoisuuden kannattajaksi.
Selitän miksi: Olen huomannut, että oman uskonelämäni hyvinvointi tarvitsee sitä, että saan olla aktiivisesti mukana seurakunnan toiminnassa.
Aktiivinen seurakunnan toiminnassa mukana oleminen ei ole sitä, että osallistuu silloin tällöin sunnuntaijumalanpalveluksiin ja häipyy sitten vähin
äänin eli mitään sanomatta tapahtumapaikalta.
Aktiivinen seurakuntaelämä on kanssakäymistä, vuorovaikutusta, niin ihmisten kuin Jumalankin kanssa.
Itse havaitsin parhaimmaksi tavaksi päästä mukaan seurakunnan elämään panemalla itseni tarjolle johonkin seurakunnan vapaaehtoistehtävään. Piti vain pitää itseään sopivasti esillä, että täällä nyt olisi yksi tälläinen vapaaehtoinen, olisiko käyttöä. Ja kyllähän sitä käyttöä löytyi.
Tekemällä jotakin mielekästä ja itselle sopivaa saa hyvän mielen paitsi itselle myös sille lähimmäiselle, jota meidän kristittyinä tulisi rakastaa. Ja mikä tärkeintä: samalla tutustuu ihmisiin, niihin toisiin seurakuntalaisiin ja muihinkin.
Vähitellen pääsee kokemaan sen hienon tunteen, kun ne sunnuntaijumalanpalveluksen ihmiset eivät olekaan enää itselle vieraita, vaan aivan tuttuja, samaa perheväkeä. Sellaiseen joukkoon on mukava tulla, koska siellä tuntee olevansa kuin kotonaan.
On helppo ymmärtää, miksi ihmiset vieraantuvat ja eroavat kirkosta, jos heillä ei minkäänlaista elävää ja toiminnallista yhteyttä seurakuntaan. Seurakunnan yksi keskeinen tehtävä on luoda tuo elävä ja toiminnallinen yhteys.
Seurakuntien on herättävä huomaamaan vapaaehtoisuuden tarpeet. Nämä tarpeet ovat aina olleet olemassa. Seurakunnat ja vapaaehtoiset tarvitsevat toinen toisiaan. Tässä tarvitaan aktiivisuutta molemmilta tahoilta.
Seurakuntien tulee tarjota mahdollisuudet monipuoliselle vapaaehtoistoiminalle koulutuksen ja mielekkäiden tehtävien kautta, ja seurakuntalaisten tulee tarjota itseään vapaaehtoiskoulutuksiin ja vapaaehtoisiksi erilaisiin tehtäviin.
Jälkimmäinen on tärkeää, koska isoissa seurakunnissa työntekijöiden mahdollisuudet huomata mahdollisia halukkaita vapaaehtoisia ovat kuitenkin rajalliset.
Vapaaehtoisten nykyistä laajempaan käyttöön ei pitäisi siirtyä seurakunnissamme vasta pakon edessä joskus tulevaisuudessa, vaan sen me voisimme tehdä jo nyt täysin vapaaehtoisesti nähden sen suuren rikkauden, joka vapaaehtoistyöhön liittyy.
Onneksi jo nyt saamme iloita lukuisista vapaaehtoisista. Toivoisin vain, että tulevina vuosina mahdollisimman moni uusi ihminen löytäisi toiminnallisen ja elävän seurakuntayhteyden vapaaehtoistyön kautta.
Oma paikka
Tänä pääsiäisenä on ollut erityisen ihana sää. Olemme saaneet nauttia auringosta, luonnosta ja ulkoilusta.
Itse uppouduin viime talvena keksimääni rentouttavaan ja huolet vievään harrastukseen eli pilkkimiseen.
Harva harrastus on yhtä hyödyllinen, edullinen ja ikiaikainen.
Lisäetuna saa ihailla Luojan luomia maisemia järven selällä. Parasta asiassa on se, että myös pojat, nuorimmainen, 17 ja vanhimmainen, 23, innostuivat kalojen narraamisesta. Keskimmäinen vielä miettii harrastuksen mielekkyyttä.
Toisena pääsiäisen harrastuksena ja haasteena on ollut uusi perheenjäsenemme Nita. Koira on Suomen pystykorva ja puhdasrotuinen kaunotar, joka saapui kuusi viikkoa sitten Rautavaaralta kotiimme. Nita oli ollut tarhassa ja tottunut puolustautumaan ja pitämään puolensa harmaiden hirvikoirien kanssa. Ihmisystävällinen hän ei ollut. Jokainen suupala oli taisteltava ja puolustettava reviiriä viimeiseen hengenvetoon ja haukkuun asti.
Kaikki olikin sitten ihan uutta meillä. Ihmisiä pyörii ympärillä. Vähän turvallisempi mies ja outo nainen joukossa. Kolme nuorta miestä kävelee isoina ja uhkaavina ohi. Niille on rähistävä ja näytettävä hampaitakin. Pelottaa.
Koiran luottamusta on kerättävä koko ajan. On ilmaistava käytöksellä, puheella, äänensävyllä ja koko olemuksella, että perheenjäsen ei ole uhka vaan mahdollisuus. Asia vaatii aikaa, paneutumista ja itsensä likoon laittamista. Mies on selvästi isäntä ja luotettava hahmo. Pääsiäisen aikaan hänen oli jälleen saatava muutkin vakuuttuneiksi, että tästä tulee vielä hyvä paketti ja ainekset ovat oikeat. Meidän muiden usko ja toivo horjuivat.
Asioiden toistamista, rauhallista ja vakuuttavaa käytöstä, ympäristöön ja ihmisiin tutustumista, oman reviirin puolustamisen hillintää, ärhäkkyyden sietämistä, makupalojen antamista (makkara ykkönen), rapsuttamiseen totuttelua ja ei-hyväksytyn käytöksen karsimista. Paljon on pitänyt miettiä keinoja, mitkä tepsivät, mutta eivät ole luottamusta vieviä.
Pikku hiljaa Nita on alkanut leikkiä sukilla, tyhjillä mämmilaatikoilla ja omalla hännällään. Lenkillä ollessa voi tutkailla turvallisemmin maailmaa. Nita alkaa luottaa turvallisissa tilanteissa muihinkin kuin mieheen. Mutta omaa paikkaa on edelleen puolustettava rähinän kanssa ja murahdus kuuluu turvattoman tuntuisessa tilanteessa.
Täytyy sanoa, että tässä projektissa oppii eniten itsestään. Miten kohtaan avuttomuuden ja pelkoni? Ja oma pelko ja epäusko on voitettava, että voi antaa turvaa.
Koiramme tuo mieleen yhtymäkohtia paikkaansa hakevaan ja heikoilla itsensä kanssa olevaan nuoreen ihmiseen, jonka vaarana on pudota tästä systeemistä - jos sitä omaa paikkaa ei löydy.
Osallistumatta osallinen
Seurakunnissa tapahtuu. Kuopiossakin! Löytyy raamattupiiriä, nuorten iltaa, lenkkipiiriä, kuoroja, kerhoja, luentoja, rukoustilaisuuksia, lauluiltoja, konsertteja ynnä muuta vaikka mitä. Plus jumalanpalvelukset. Niitäkin riittää, yhtä aikaa ja erikseen. Että kyllä mahtuu. Mukaan, nimittäin.
Eikä tällaisessa niin sanotussa kokoavassa toiminnassa ole tietenkään koko totuus. Kirkolliset toimitukset ovat perustyötä. Samoin vaikkapa työ sairaaloissa, vankiloissa, kouluilla ja oppilaitoksissa. Eli siellä, missä ihmiset ovat.
Kuopion seurakuntien yhteisenä nuorisokanttorina olen mukana suunnittelemassa ja toteuttamassa monenkirjavaa toimintaa. Tilastoiva silmäys viime vuoden omaan kalenteriin kertoo, että kyllä tapahtui, paljon ja kaikkea. Jumalanpalveluksia oli seitsemisenkymmentä. Oli nuorten iltoja, opiskelijoiden kokoontumisia, isoiskoulutusta ja lauluiltoja. Konsertteja ja kuorotoimintaa.
Kaiken tämän säätämisen keskellä olen pyrkinyt pitämään mielessäni tärkeän kysymyksen. Osallistuisinko itse järjestämääni tilaisuuteen? Valitettavasti löytyy aika lailla niitäkin tilanteita, joiden kohdalla vastaus on ei…
Entä jos en virkani puolesta viikosta toiseen koluaisi seurakuntien loputonta tilaisuusrumbaa, mihin osallistuisin? Vai osallistuisinko ollenkaan? Mitä sellaista merkittävää lisäarvoa seurakunnan tilaisuudet elämääni toisivat, että kannattaisi tulla? Raamattua kun voi lukea ja soittaa, laulaa ja rukoilla ystävien kanssa ihan kotonakin.
Keskiverto amerikkalainen kuuluu elämänsä aikana keskimäärin kolmeen kirkkokuntaan. Ja koska keskiarvo lasketaan kaikista, ovat mukana myös ne, jotka eivät koskaan kuulu mihinkään. Ja ne, kuten katolilaiset, jotka eivät juuri kirkkoansa vaihda. Näin ollen äkkiä laskettuna monet niistä, jotka vaihtavat, vaihtavat kirkkoaan vieläkin useammin.
Ja miksi näin? Ison meren takana kirkkokuntaan kuuluminen on enemmänkin sosiaalinen kuin hengellinen tai teologinen valinta. Yksinkertaistettuna voidaan sanoa, että siellä käydään siinä kirkossa missä naapuritkin käyvät. Koska naapuritkin käyvät.
Voiko sitten olla oikeasti kristitty osallistumatta seurakuntien järjestämään toimintaan? Päälle neljännesvuosisata sitten tätini teki ison elämänratkaisun ja lähti luostariin. Ja on siellä vieläkin, pienessä Marian ilmestyksen luostarissa Nasaretissa, Israelissa. Valinta ei varmasti ollut helppo eikä helppoa elämää luostarielämä todellakaan tarjoa.
Silti olen hänelle kiitollinen. On hyvä ja suloista tietää, että jossain tuolla tuhansienkin kilometrien päässä on paikka, jossa on ihmisiä, jotka ovat ihan tietoisesti, lupauksella, omistautuneet rukoukseen ja Jumalan palvelemiseen. Ja rukoilevat säännöllisesti myös minun ja perheeni puolesta. Kiitos.
Käsittääkseni katolisessa ajattelussa luostarilaitoksella on merkittävä sija yksityisen kristityn elämässä. Uskominen on tavallaan ulkoistettu. Munkit, nunnat ja papit huolehtivat siitä ja muut voivat keskittyä elämään. Hyvä diili. Sopisi meillekin.
Sillä hölmöintä koko kuviossa on, että me protestantit, joiden kuuluisi elää yksin Jumalan äärettömästä armosta, elämmekin toiminnasta ja aktiivisuudesta. Vaikka sinänsä kaikki toiminta on varmasti joillekin ihan OK ja usein jopa hyvin ja ammattimaisesti toteutettua, ei siihen voi koskaan osallistua niin riittävästi että se olisi Jumalalle mieleen. Päinvastoin.
Luterilaisuuden ytimessä on ihana ajatus kutsumuksesta. Kutsumus voi olla hengellinen tai maallinen, molemmat ovat yhtä tärkeitä. Molemmissa on yhtä lailla kyse Jumalan ja lähimmäisen palvelemisesta.
Unelmani seurakunnasta on loppujen lopuksi aika yksinkertainen. Yhteen tultaisiin ylistämään ja kysymään kahta asiaa. Jumalan tahtoa ja ihmisten kuulumisia. Siinäpä ne tärkeimmät.
Veni, vidi, vici. Tulin, näin, voitin.
Toteutin talvilomalla pitkäaikaisen haaveeni, kun teimme perheen kanssa viikon pituisen matkan Roomaan, tuohon hyvin vanhaan kaupunkiin.
Olen aina halunnut Roomaan juuri Rooman historiallisuuden takia, ja tässä suhteessa en joutunut pettymään. Suomalaisena, jonka omat kansalliset monumentit ovat vain muutaman sadan vuoden ikäisiä, on aivan uskomatonta kävellä kaupungissa, joka on täynnä tuhansia vuosia vanhoja, toinen toistaan upeampia rakennuksia.
Kävellä ja ajatella: tuossa murhattiin Julius Caesar, tässä talossa asui Raamatustakin tuttu keisari Augustus tai juuri tällä Colosseumin areenalla kohtasivat loppunsa lukemattomat kristityt uskonsa tähden. Se vetää mielen hiljaiseksi.
Puhumattakaan kaikesta siitä upeasta taiteesta, jota tuosta kaupungista löytyy. Paljon on vuosituhansien aikana käytetty rahaa, verta, hikeä ja kyyneliä, jotta Rooma on se, mikä se on.
Matkasta jäi kuitenkin käteen muutakin kuin hyviä muistoja, perheen kanssa vietettyä yhteistä aikaa, yli 3000 valokuvaa ja lasku.
Roomassa kristillisyys on avointa, arkipäiväistä ja kaikkialla läsnäolevaa, aivan niin kuin on kaupungin joka puolella näkyvä historiakin, johon kuuluu oleellisesti myös kristinusko.
Kaukana menneisyydessä ovat ne ajat, jolloin Rooman kristittyjen piti piileksiä ja kokoontua lukittujen ovien takana ja katakombeissa. Ehkäpä kaupungissa, jossa on koettu paljon vainoa, myös arvostetaan sitä, kun on oikeus olla avoimesti se, mikä on.
Tuntui hyvältä nähdä katukuvassa paljon pappeja, nunnia ja munkkeja ja tavallisia ihmisiä, jotka menivät ennen työpäivänsä alkua kirkkoon rukoilemaan. Tässä ei ollut kenelläkään mitään ihmeteltävää, vaan tämä kaikki oli aivan normaalia ja kuului jokapäiväiseen elämään.
Täällä Suomessa meno on kuitenkin aivan toisenlaista. Aivan kuin anteeksipyydellen täällä joutuu olemaan kristitty. Vai onko se niin? Onko kyse sittenkin meidän suomalaisten kristittyjen itsetunto-ongelmasta?
Entäpä jos näillä roomalaisilla kristityillä onkin vain kulttuurinsa ja kasvatuksensa tuoma vahvempi kristillinen itsetunto, ja sen vuoksi he rohkenevat olla katukuvassa ja puheissaan näkyvästi kristittyjä?
Matkan jälkeen olen ajatellut, että eihän meillä suomalaisillakaan ole mitään hävettävää tässä meidän kristillisyydessämme. Jos ja kun se kuuluu minun persoonaani, saanhan minä olla aivan avoimesti sitä, mitä minä olen, olinpa minä sitten Roomassa Pietarinkirkon aukiolla tai vaikkapa toisessa maailman keskeisessä kohtaamispaikassa, Kuopion torilla.
Kristillisyys on tärkeä osa Suomea ja ihmisten elämää täällä, ja on kristittyjen tehtävä pitää sitä myönteisesti esillä.
Mitä isot edellä
Oman edun tavoittelu, kohtuullisuuden katoaminen ja keskinäisen kultapossukerhon ahneuden kulttuuri on viimeksi paljastunut Finnair-nimisessä valtion yhtiössä.
Työntekijöiden ja kansalaisten oikeustaju on jälleen kerran koetuksella. Samaan aikaan Dragsvikin varuskunnan nimeksi voitaisiin muuttaa "Poliittisen ohjauksen prikaati" ja nimittää sen pysyväksi kunniapolitrukiksi nykyinen puolustusministeri. Oma etu paras etu – kaikkialla?
Näitä uutisia ja selvittelyjä seuratessa säikähdin lauantaina (17.3.) Savon Sanomien uutista: "Protesti moraalin puolesta " Se koski kirkkoa!
Vähävaraisten vanhusten tukemiseen tarkoitetusta Elli Kankkusen testamenttirahastosta ei ole pariin vuoteen voitu jakaa avustuksia suuren testamentin tarkoittamalla tavalla. Syystä että rahaston sijoitukset ovat menneet niin sanotusti perseelleen.
Siispä ainoat vähävaraiset ”vanhukset” ovatkin hoitokunnan jäsenet, jotka saavat ja kuittaavat rahastosta omat palkkionsa.
Summat sinänsä eivät ole suuria muille kuin oikeasti vähävaraisille vanhuksille. Mutta muuten homma periaatteessa haisee juuri samalta kuin vaikkapa Finnairissa. Moraalittomalta.
Kaikki maailman toimintamallit ja organisaatiokulttuurit ovat ehtineet kirkkoon aina viiveellä. Onko nyt viimeisen villityksen vuoro?
Viimeisen siitä syystä, että organisatorisen moraalittomuuden epäilystäkään kirkko ei kestä.
Siitä erinomainen muistutus on vuoden 2010 jäsenkato, jossa 83 000 ihmistä äänesti jaloillaan. Syystä että kokivat nimenomaan kirkon kohtelevan epätasa-arvoisesti Jumalan luomia ihmisiä. Eivätkä siinä selittelyt auttaneet.
Vähenevän jäsenmäärän takia kirkon talous korostuu entisestään. Siitä syystä erityisesti talousratkaisujen on oltava julkisia, läpinäkyviä ja laskettuja.
Olen nyt nelisen kuukautta kuunnellut esim. Muuruveden alueseurakuntalaisten huolestunutta huhua siitä, lyödäänkö heidän 100-vuotias kivikirkkonsa talvipakkasiksi säästösyistä kylmiin.
Sen rappaukset tuhoutuisivat ensimmäisenä talvena eikä vainajia voitaisi enää siunata kotikirkossa. Vähintä, mitä seurakuntalaisten sitä ennen kuuluu saada tarkalleen tietää: paljonko Kuopion seurakuntayhtymä tällä mahdollisella historiallisella tuhotyöllä joka sunnuntai sentilleen säästäisi?
Kirkon seinät ovat lasia. Kuopion seurakuntayhtymänkin seinät, vaikka sieltä ei aina ulos näkisikään.
Lepattava mieli
Radio on usein auki, kun puuhailen kotona. Eräänä helmikuun päivänä kuulin, kun toimittaja Erja Mantu alkoi pohtia, miten saisi lepatuksen mielestään pois tai edes vähenemään. Miten osaisi olla läsnä ja hyvä äiti lapselleen?
Mikä ihmeen lepatus? Kävi ilmi, että hän tarkoitti sanalla sitä meille yleistä olotilaa, jossa on menneillään monta asiaa yhtä aikaa ja ajatus kiirehtimässä muualle tästä hetkestä.
Hän muistaakseni kuvaili lepatuksena esim. tilanteita, jolloin lapsi kysyy jotakin ja aikuinen vastaa hajamielisesti ja sanoo, että juuri nyt ei ole aikaa, kun pitää laittaa ruokaa, valmistautua kokoukseen, soittaa puhelu tai tehdä jotain muuta juuri sillä hetkellä tärkeää.
Päästäkseen lepatuksesta, hän meni ystävänsä vinkistä kurssille oppimaan tietoista läsnäoloa. Kurssi veti joku ulkomaalainen, joka ohjasi keinoja tavoittaa ”mind fullness”, tietoinen läsnäolo, jos oikein muistan.
Kurssilla tehtiin muun muassa harjoituksia, joissa piti keskittyä vain yhteen asiaan. Sitten keskusteltiin siitä, millaisia ajatuksia tai tunteita se oli herättänyt. Siellä kiinnitettiin huomiota pienten asioiden merkitykseen elämässä, hyvien asioiden ajattelemiseen ja läheisten huomioon ottamiseen ja hiljentymiseen mm. nukkumaan menoa.
Ohjelman aikana toimittaja totesi, että kurssilla tuli esille asioita ja toimintoja, joita itse asiassa on ollut ihmisten elämässä, kun hyviä tapoja kristillisiä käytäntöjä on opetettu kotona ja pyritty noudattamaan elämässä.
Hän otti esimerkiksi iltarukouksen. Tosin hän kyllä jatkoi, että jos ei halua toimia kirkon tapojen mukaan, voi meditoida tai kuten joku rouva oli kertonut tekevänsä, ajattelee illalla läheisiään henkilö henkilöltä ja ikään kuin toivottaa hyvää yötä, vaikka he eivät ole läsnä. Ja että muistaa olla kiitollinen elämän hyvistä asioista.
Tällaiset asiat siis voisivat auttaa vähentämään ”lepatusta” ja oppimaan tietoista läsnäoloa. Sen taas ymmärsin kokonaisvaltaiseksi keskittymiseksi käsillä olevaan asiaan, vaikkapa toimittajan tapauksessa lapsen kanssa olemiseen. Yhtä hyvin se sopii muihin asioihin ja tilanteisiin aikana, jolloin ihmiset ovat minkä tai kenen tahansa tavoitettavissa koko ajan.
Ohjelma otti esille tärkeitä asioita. Tietoisen läsnäolontaitoa taitoa eli vaikkapa toisen ihmisen kuuntelemisen taitoa, me kaikki tarvitsemme. Keskittyminen kulloiseenkin hetkeen ja tehtävien tekemiseen varmaan auttaa myös jaksamiseen jokapäiväisessä elämässä.
Kristillisyydessä on lepatuksen rauhoittamiseen juuri niitä keinoja, joita toimittaja etsi ja sai kurssilta harjoiteltavakseen. Mietinkin ohjelman jälkeen, miksi olemme kirkon piirissä, Suomessa, nuo keinot kadottaneet.
Miksi kirkko ei oikein pärjää ”markkinoinnissa” usein itämäisille uskonnoille tai pitäisikö sanoa filosofioille elämää kannattelevien toimintojen ja tapojen opettelussa. Rakennuspalikat meillä on olemassa mm. hiljentymis- ja rukouskäytännöissä sekä lähimmäisenrakkauden periaatteessa.
Mistä tunnet sä ystävän?
On lauantaiaamu, vapaapäivä, ja erityisen laadukas sellainen. Tänään saamme herätä ukkina ja mummina parhaaseen mahdolliseen herätykseen, jonka ihana kaksivuotias lapsenlapsemme meille järjestää.
- Mummi meetkö sinä keittämään puuroa, kun me ukin kanssa leikitään?
Menenhän minä, totta kai, keittämään aamupuuron. Aamupalaa valmistaessani kuulen, kuinka ukki ja lapsenlapsemme rakentavat uutta. Kaivinkone kaivaa urakalla. Valmistuu siltoja, taloja ja vaikka mitä! En ehdi pysyä mukana, sillä niin nopea on ukin ja lapsenlapsen vauhti.
Aamupuuro hotkaistaan nopeasti ja pian olemme jo lapsenlapsemme kanssa matkalla päiväkodin leikkipuistoon. Tuuli tuivertaa ankarasti, mutta sekös pikkumiehen menoa haittaa, sillä niin tomerasti hän astelee purevaa tuulta kohti.
Päiväkodin leikkipuiston lähestyessä hän kyselee:
- Mummi, ukki - onko siellä muita lapsia?
Avaamme leikkipuiston portin, astumme sisään ja pikkumiehen silmät säteilevät.
Hän huiskuttaa iloisesti, kun näkee ystävänsä eli samanikäisen tytön, joka on samassa päivähoidossa kuin hänkin. Lapsenlapsemme tekee kohta innokkaasti tuttavuutta myös muiden lapsien kanssa.
Tästä kokemuksesta on aikaa muutama kuukausi. Lapsenlapsemme kanssa vietetyt hetket tulivat nyt erityisesti mieleeni, kun vietämme pian Ystävänpäivää.
Mitä todellinen ystävyys oikein on ja mitä se käytännössä tarkoittaa?
Oletko Sinä, joka luet kirjoitukseni, kohdannut elämäsi kiperässä vaiheessa ”ystävän”, joka on luvannut Sinulle olla käytettävissäsi aina kun tarvitset, kellonajoista riippumatta?
Mikäli näin on, olet tosi onnekas ja onnittelen Sinua sydämellisesti!
On myös niitä ”ystäviä”, jotka eivät oikeasti ole ”ystäviä”. He tunkeutuvat elämäämme. He vakuuttavat omaa luotettavuuttaan. He tahtovat tietää sydämemme surut, kääntävät sielumme nurin
selittäen, että puhuminen auttaa ja helpottaa. Saamaansa tietoa he käyttävät alistaakseen sinut valtaansa, tuhotakseen tai ovat vain vastaanottamatta sinua juuri silloin, kun heitä eniten tarvitset.
Esimerkki lapsenlapsestamme kertoo mielestäni jotain siitä, mikä kuvaa aitoa ystävyyttä. Odotus, ilo, yhdessä oleminen ja tekeminen. Lapsi ei katso mihinkään ulkoiseen. Hän näkee kaikki ihmiset tutustumisen arvoisina. Hän on avoin, vilpitön ja utelias uuden edessä.
Miten on meidän aikuisten laita? Sitä kyselen oikein tosissaan. Lahjaa ovat ne ystävät, jotka huomaavat niin ilomme kuin surummekin. Uskaltavat rohkeasti kysyä vointiamme. Ystävien kanssa voimme tuntea, vaikka vastaankin: ”En todella voi hyvin”, he sanovat: ”Kerro, meillä on aikaa.”
Kipeän asian kertomisesta seuraa kokemus siitä, miten nämä ystävät kantavat yli sen virran, jonka pyörteisiin on itse melkein tuhoutunut. He ovat syli ja silta, jonka toisella puolella avautuu uusi maisema. Sen maiseman tunnus on RAKKAUS…
Iloista Ystävänpäivää 14.2.!
Mitä sanalla ’avioliitto’ on aikomus tarkoittaa?
Avioliitosta - siis miehen ja naisen virallisena suhteena, jolle yhteisten lasten syntyminen, niiden kasvattaminen ja tarpeista huolehtiminen yhteisessä kodissa voi rakentua - on viime vuodet keskusteltu, ikään kuin se olisi kristilliseen kirkon luoma ja sen arvovallalle perustuva instituutio.Avioliitto on kuitenkin yhtä vähän kristillinen erikoisuus kuin nimen antaminen lapselle tai kuolleen hautaaminen. Kaikki ne ovat olleet erilaisine muotoineen olemassa jo ennen kristillisen kirkon syntyä, kaikkien uskontojen piirissä ja myös sekulaarisissa tai ateistisissakin yhteiskunnissa.
Useimmissa kristillisen Euroopankin maissa avioliiton virallistaa - kirkkoseremonioista riippumatta - vasta siviilivihkiminen. Valtaosaa maailman avioliitoista ei ole sinetöity kristillisissä kirkoissa.
Kun yhden miehen ja yhden naisen välinen julkinen avioliitto on siis paljon kristillisiä kirkkoja universaalimpi, niin mihin tämä instituutio sitten perustuu? Robert Pirsig selittää ihmiskulttuuria kolmen kerrostuman lähtökohdista: biologisen, yhteisöllisen ja yksilöllisen. Avioliitto on tämän kulttuurin niin keskeinen osa, että sen kerrostumatkin ovat samat. Kutsun niitä perustukseksi (biologinen), ensimmäiseksi kerrokseksi (yhteisöllinen) ja toiseksi kerrokseksi (yksilöllinen).
Perustus on siis biologinen. Ihminen on yksi nisäkäslaji, jonka voi säilyä vain synnyttämällä uusia ihmispoikasia ja turvaamalla niiden kasvu sukukypsyyteen. Ihmisiä on kahta sukupuolta, uroksia ja naaraita, joita syntyy yhtä paljon.
Poikasen syntymiseen tarvitaan yksi molempia ja se on riippuvainen täysikasvuisten huolenpidosta kauemmin kuin yhdelläkään toisella eläinlajilla. Naaraan kyky tuottaa uusia jälkeläisiä on uroksen kykyä rajatumpi, ja niinpä monen lajin vahvimmat urokset kokoavat naaraita lisääntymisaikana haaremeiksi, joiden omistuksesta ne verissä päin taistelevat. Näin ovat tapelleet ihmisuroksetkin. Yhteisön kehittymisen alfauroksen haaremi rajoitti lauman tasolle - eikä ajatus tasa-arvosta noussut kenenkään mieleen.
Naisia ja miehiä on kuitenkin yhtä paljon eikä perheen perustamiseen tarvita kahta useampaa. Biologiselle perustuksen päälle rakennetussa ensimmäisessä, yhteisöllisessä kerroksessa he saavat ensin selvitellä keskenään, kuka kenellekin menee, mutta kun parit olivat valikoituneet, ne virallistettiin erilaisin seremonioin pysyviksi.
Yksiavioisuus oli ratkaiseva ensiaskel ihmisten väliseen tasa-arvokehitykseen. Se vapautti suunnattomasti henkistä kapasiteettia ja fyysistä energiaa keskinäisestä haaremireviiritaisteluista yhteisen kylän, kaupungin ja kulttuurin rakentamiseen, kehittämiseen, kasvattamiseen ja puolustamiseen. Eihän se tietenkään ihan tarkalleen näin mennyt, mutta riittävästi kuitenkin mahdollistamaan suurimittakaavaisten ja moniulotteisten sosiaalisten rakenteiden sekä aiempiin verrattuna ylivoimaisten yhteiskuntien kehittymisen.
Elävässä todellisuudessa kaikki parisuhteet eivät kuitenkaan kestä, kaikki miehet ja naiset eivät löydä paria toisistaan, kaikki eivät halua sitoutua julkisesti. Avioliiton rakennelmaan tarvitaan siis toinenkin kerros hallitsemaan yksilöllisiä valintoja, niin enemmän tai vähemmän säädeltyjä, kuten avioero, rekisteröity parisuhde ja avoliitto, kuin läpi sormienkin katsottuja - ei sekaannuta kun ei ole pakko.
Toisen kerroksen avulla monen yksilön paineita saatiin purettua, paperilla oleva todellisuus vastaamaan paremmin olemassa olevaa todellisuutta, ja tehtiin monen parin salailu ja häpeä tarpeettomaksi.
Miksi vaivaan lukijaani kaikkien tuntemilla itsestäänselvyyksillä? Siksi että ne pysyvät itsestäänselvyyksinä tasan niin kauan kuin avioliitto on kytketty kahteen sukupuoleen. Koko parisuhteen käsite perustuu yksinomaan tähän.
Luvulla kaksi ei ole erityisasemaa missään muissa ihmissuhderakenteissa. Avioliiton määrittäminen sukupuolineutraaliksi rakentaisi toisen kerroksen päälle kolmatta, jonka alle ei kuitenkaan jäisi sen enempää biologista perustusta kuin yhteisöllistä ensimmäistä kerrostakaan - siis tyhjän päälle.
Se antaisi vanhalle sanalle uuden sisällön, joka ei jättäisi mitään kestäviä perusteita esim. avioliiton rajoittamiselle parisuhteeksi, rinnakkaisten avioliittojen tai vanhempien ja täysi-ikäisten lasten tai sisarusten välisten avioliittojen torjumiselle.
Yksityisiin mielipiteisiinhän näistä asioista jäisi itse kullekin tietenkin oikeus, mutta millä perusteella myös itse kunkin aviopuolison pitäisi [vielä huomennakin] olla samaa mieltä.
Ennen kuin avioliitto määritetään sukupuolineutraaliksi, olisi siis kysyttävä, mitä me tällä käsitteellä ylipäänsä aiomme jatkossa tarkoittaa. Sitten olisi kai luotava uusi käsite ja sana tarkoittamaan sitä, yli kaikkien kehittyneiden kulttuurien jo vuosituhannen ajan levittäytynyttä, jokseenkin yhtenäisesti ymmärrettyä ja käytännölliseksi koettua instituutiota, jota vielä nykysuomessa kutsutaan sanalla ’avioliitto’.
Avioliitto ei ole kristinuskoon perustuva instituutio. Kristinuskolla on sen sijaan painava sanottavansa siihen kuinka puolisoiden tulee rakastaa ja kohdella toisinaan, kantaa vastuuta kodistaan ja perheestään, huolehtia lastensa kristillisestä kasvatuksesta. Nämä Raamatusta nousevat sanomat muodostavatkin - syystä - keskeisen osan kristillisen avioliittoon vihkimisen seremoniasta ja niiden tulisi näkyä ja kuulua kristittyjen avioliitossa.
Jokainen puunsa alla levon sai
Juohtuipa mieleen joulu vuosien takaa. Olin pappina Puijon seurakunnassa.Kirkon joulukuusi oli kaunis, tähti hipoi kattoa, kynttilät ja kultanauhat kimmelsivät hämärässä.
Mutta olin nähnyt kun kuusi tuotiin kirkkoon.
Eipä ollut komistus. Harvaoksainen, surkea ja kasvuaan anteeksipyytävä.
Sitten tulivat kirkon pojat: reikiä runkoon, lisää vehreitä oksia. ja puusta tuli kaukaa katsottuna kylän kaunein.
Ehkä on parempi jos et nyt tule lähemmäksi. Älä ainakaan tuosta kohtaa kiskaise. Se hyvin laastaroitu ikävän ja kaipauksen arpi taas oli jälleen viime yönä puhjennut vuotamaan. Se ihmisen ikävä, johon on tullut vaikka minkälaista pikaliimaa kokeiltua.
Jos tuota kohtaa et katsoisi liian liki: näiden oksien alle piilotin kärsimättömyyteni. Tuosta ethän vedä: epävarmuuteni ja pelkoni kätkin sen tuuheimman oksan alle.
Kirkkokuusen vierellä oli tuon joulun lepopaikka. Olin nähnyt joulupuun rujouden, siksi se oli kaikkein kaunein.
”Sinä olet hänen ilonsa. Rakkaudessaan hän tekee sinut uudeksi. Hän iloitsee, hän riemuitsee sinusta.”
Hän näkee repaleiset kauniina.
”Niin enkelinsä siiven hipaisun
jokainen sai.
Jokainen puunsa alla levon sai.
Herättyään vesimaljan löysi.
Ja nousta jaksoi,
kärsivällisesti vaeltaa.
Taas pitkän tiensä tuntea,
matkansa pitkän omakseen.”
Mediajouluja
Mummi lähti Israeliin Jeesuksen luo. Sitten tuli savupilvi ja mummi jäi sinne. Näin selvitti valveutunut nelivuotinen tyttö päiväkodissa. Mummi oli saanut lisää lomaa Islannin tuhkapilven vuoksi.
Ennen vanhaan tiedot maailmanmenosta kulkivat niin verkkaan, että jopa naapurimaan tapahtumat livahtivat lasten korvien ohi.
Meillä ei ollut vielä televisiota, kun noottikriisi vuonna 1961 kiristi Suomen ja Neuvostoliiton välejä. Isän ja äidin vakavat ilmeet kertoivat, että jotain oli vialla, mutta jälkikasvulle asia jäi aika hämäräksi.
Kun John. F.Kennedy pari vuotta myöhemmin ammuttiin, kuulimme siitä koulumatkalla. Hirveän pitkällä viiveellä, nykyisin ajateltaisiin.
Tänään talouden ja politiikan uutisvirta pyörii entistä kovemmin kierroksin. Rikoksia ja luonnonkatastrofeja tapahtuu, oli arki tai pyhä, ja tieto niistä kiirii hetkessä yli maanpiirin.
Jouluna alla 2008 olin matkustanut Englantiin pyhien viettoon, kun pommin räjäyttämä Pan Amin lentokone putosi Skotlantiin Lockerbien kylään. Yli 250 ihmistä, etupäässä yhdysvaltalaisia ja brittejä, kuoli. Jouluyön messun jälkeen seurasimme televisiosta raportteja onnettomuuspaikalta.
Joitain vuosia myöhemmin katsoimme joulupäivänä suoraa BBC:n uutislähetystä Bukarestista. Romaniaa 45 vuotta pelossa pitänyt hirmuhallitsija Nicolae Ceausescu, ”Karpaattien nero” teloitettiin ampumalla tv-kameroiden edessä.
Tapaninpäivänä 2004 tsunami iski Kaakkois-Aasiassa. Aallot rynnivät yli 800 kilometrin nopeudella vieden mennessään yli 200 000 ihmistä.
Kuolonuhreja vaativat uutisspektaakkelit ovat suurta bisnestä, jossa nopeat syövät hitaat. Niiden varjoon jäävät hitaat tappajat, köyhyys, nälkä, taudit.
Lähes 8 miljoonaa alle viisivuotiasta lasta kuolee vuosittain. Nälkään, puhtaan veden ja rokotusten puutteeseen. Olemattomiin terveydenhoitopalveluihin.
Hyväntekeväisyyskonserttiin 1980-luvulla tehty laulu Do they know it´s Christmas (Tietävätkö he, että on joulu) on yhtä ajankohtainen kuin syntyessään. Valitettavasti.
Pelkäsin
Ajaessani tänään autolla Pyhän Johanneksen kirkolta Neulamäen kirkolle pelkäsin. Pelkäsin, että ajan jonkun ihmisen päälle.
Ajoin täysin liikennerajoitusten mukaan. Mutta oli pimeää. Märkä musta asfaltti imi kaiken keinovalon itseensä, toisaalta ilmassa leijuvat vesipisarat ja katulamppujen metallipinnat yrittivät heijastaa valonpisaroita sieltä täältä näyttäytyen silmieni verkkokalvoilla pimeältä valosaasteelta.
Avasin radion. Menninkäinen ja päivänsäde... Laitoin radion kiinni, keskityin ajamiseen. Noukin työkaverini kyytiin keskustasta ja ruuhka-aika liikenne- ja mainosvalojen keskellä auton ratissa oli epämiellyttävä. Seura oli kyllä hyvää!
Kolmen viikon kuluttua päivä alkaa pidentyä. Onneksi! Vai rakastaako joku tätä pimeää? Toisaalta, en kaipaa luntakaan. Haluan kesän, lämmön, auringon. Toisaalta, kaipaan lunta.
Kävimmekin ennen tätä viimeisintä ”helleaaltoa” jo testailemassa poikani kanssa Puijon metsän lumisia polkuja pulkalla ja liukurilla. Hauskaa oli! Varsinkin joka kerta, kun tuli äkkipysäys pulkan karahtaessa erityisen kiviseen tai hiekkaiseen kohtaan.
Metsän keskellä tuolloin saimme kokea upean sinisen hetken juuri auringon laskettua. Kaikessa on puolensa! Elämä on värejä. Tarvitsemme mustan, jotta huomaamme valkoisen ja kirkkaan.
Mutta en kyllä tarvitsisi tällaista pimeyttä autoilua ajatellen, näkyväisyys on todella huono! Ja kun näkee vain aivan lähelle, pienen koululaisen isänä pelkää jo etukäteen, että entä jos joku lapsi (tai vanhempi ihminen!) jostain pimeyden keskeltä yllättäen törmää tielle.
Mielenkiintoista huomata itsessään tällainen pelko (vai onko kyseessä varovaisuus?). Koen kuitenkin olevani huoleton päivän lapsi. En (yleensä) murehdi ja pelkää etukäteen jotain. Kaikki on Jumalan käsissä, hän tietää ja näkee aivan kaiken. Näkee myös sinne pimeään, minne oma katseeni ei yllä.
Martta etsii Mariaa
Otsikostahan voisi melkein luulla, että nyt seuraa kirjoitus sukupuolivähemmistöjen puolesta tai vastaan. Siihen en alistu!
Sitä paitsi itsekin kuulun vähemmistöön. Olen nimittäin vasenkätinen. Lapsena jouduin ”esittämään” oikeakätistä. Kynäni siirrettiin aina vasemmasta oikeaan käteen. Sanottiin, ettei tuosta vasemmalla kädellä kirjoittamisesta voi tulla mitään. Elämästäni tulisi niin vaikeaa vasen kätisenä. Aikani olin molempi kätinen, kunnes opettaja ja vanhemmat eivät enää jaksaneet taistella. Nyt saan olla täysillä vasuri ja olen ylpeä siitä
No joo…asiaan. Viimeiset kolmisen vuotta olen harjoitellut marttailua. Kalakukon teko onnistuu jo. Sukan kantapään opettelun lopetin ja tyydyn tekemään putkisukkia. Neulojille tiedoksi, niitä on muuten kiva neuloa. Innostuksen sienestykseen olen saanut myös Martoista. Suppiksia on jo iso purnukka kuivattuna.
Ihminenhän kasvaa muutenkin, kuin pituutta ja leveyttä koko elämänsä ajan. Mitä asioita itsessään haluaa kehittää jokainen päättää itse. Se, että minun sisälläni asuu pieni Martta, on kyllä todellakin pieni ihme.
Jos, olisin tosi hyvä Martta. Olisin tehokas. Talo olisi siivottu, kaapit järjestyksessä ja kotona tuoksuisi koko adventin ajan joulupullalle ja piparkakuille. Kortit, kukat ja lahjat olisivat jo hyvissä ajoin valmiina. What?
Mikä ihmeen mielikuva se tuo on. Marttojen vuoden teema on hiljentäminen. Entä jos me kodin joulutunnelman luojat päättäisimme, että tänä jouluna teemme asioita jotka oikeasti tuntuvat oikeilta. Asioita, jotka toisivat Marian Martan sydämeen. Hiljentäisimme tahtia ja hiljentyisimme. Pysähtyisimme miettimään joulun todellista merkitystä. Saisimmeko sen pienen Marian asumaan sisällemme?
Nykymartta osaa kyllä huolehtia taloustöiden yms. perinteisen marttailun lisäksi myös omasta hyvinvoinnistaan. Fyysisen kunnon lisäksi tarvitaan myös sosiaalista pääomaa ja hengellistä ulottuvuutta.
Tästä kaikesta itse aion nauttia mm. ensimmäisenä adventtina Tuomiokirkon mäellä. Siellä on nimittäin messu ja adventtimarkkinat. Kuvitellaan, että Raamatun Martta ja Maria olisivat myös paikalla. Jeesus tulisi heidän luokseen, hymyilisi, katsoisi molempia hyväksyvästi ja toivottaisi molemmille rauhallista ja siunattua adventin aikaa!
Teeskentelevä koira
Muistan aamun, jolloin menin töihin vihaisena ja ärtyneenä. Syynä oli koiramme.
Olin herättyäni tehnyt sen kanssa reippaan aamulenkin, antanut tavallista paremman murkina-annoksen ja jopa viettänyt sen kanssa laatuaikaa lattialla peuhaten. Sitten asetuin itse aamupalalle sanomalehden kera; nyt oli minun vuoroni hiukan huokaista ennen päivän haasteita.
Koiramme oli opetettu olemaan kerjäämättä pöydän ääressä, mutta tuona aamuna se yritti kaikkensa pilatakseen aamuhetkeni: se tuijotti vetoavan näköisenä tummilla silmillään ja huokaili. Komensin sen pois. Koira siirtyi hitaasti oviaukkoon. Nyt se näytti siltä kuin koko sen pieni elämä olisi hajoamassa yhden ainoan ”pois” sanan ansiosta.
Pakenin lehden uutisiin, mutta koko ajan tunsin sen surullisen, syyllistävän katseen niskassani. Toinen ”pois” komentoni oli jo jämäkämpi ja koiran hahmo siirtyi alistuneen oloisena pois näkökentästäni, mutta aamuhetkeni oli pilalla. Jostain syystä aivan pihisin kiukusta startatessani töihin.
Töihin päästyäni varoitin toimistolla olevaa kollegaani: ” olen nyt äkäisellä tuulella.. ei johdu sinusta, mutta minua kannattaa nyt vähän aikaa varoa”. Kollega tiedusteli myötätuntoisena, oliko jotain kamalaa tapahtunut. ”Koira teeskenteli!” Samassa hetkessä kun nuo sanat tulivat ulos suustani, tajusin kuinka omituiselta niiden oli täytynyt kuulostaa.
Kollega poistui silmiään pyöritellen paikalta mumisten mennessään jotain epämääräistä siitä, kuinka vaikeaa elämäni täytyi olla ja minä jäin pohtimaan teeskentelevän koiran arvoitusta. Mikä minua nyt oikeastaan risoo? Kauan ei selitystä onneksi tarvinnut hakea, sen verran tutusta tilanteesta oli kysymys.
Olin kuluneet viikot yrittänyt pinnistää voimani äärimmilleen - joustaa ja luovia, antaa kaikkeni – ja silti koin riittämättömyyttä ja epämääräistä syyllisyyttä. Kuulostaako tutulta? ”Olisinko sittenkin voinut tehdä enemmän – tai jotain toisin? Sisälläni piilevä ” mikään ei riitä”-tunne oli aktivoitunut koiramme käyttäytymisen myötä.
Sen huomaaminen sai minut pysähtymään ja miettimään, mistä tuo tunne oikein nousee, mikä on sen kaikupohja. Olinko taas sortunut sanomaan liian monelle hyvälle asialle ”kyllä” jättäen huomioimatta, että samalla olin sanonut ”ei” vielä tärkeämmille asioille? Niille, jotka ovat viime kädessä kaikkein tärkeimpiä ja jotka myös antavat voimaa ja kantavat. Myös samalla Hänelle, jolla kaikki aika on käsissään? Ketä minä oikein yritin miellyttää?
Tiesin myös aiemmista kokemuksistani viisastuneena, mitä seuraa siitä, jos en pysähdy tunteitteni äärelle; kärpäsistä alkaa tulla härkäsiä, varpaani alkavat kasvaa, niin että niitä on aina joku talsimassa. Tulkitsen tilanteita ja toisia ihmisiä väsymyksestäni käsin negatiivisesti. Ympärilläni olevat ihmiset alkavat voida huonosti seurassani. Alan yöllä miettiä työasioita ja ratkoa toisten ihmisten ongelmia. Huonosti nukutun yön jälkeen seuraa huonosti valvottu päivä. Väsymyksen kehä on valmis.
Olin kiitollinen koiralleni, kun se oli herättänyt minut todellisuuteen. Aloin tarkastella elämääni laajemmasta perspektiivistä ja miettiä samalla, mitä konkreettista voisin tehdä tilanteelleni nyt, kun vielä olin kuta kuinkin tolkuissani.
Koiramme on jo aikaa sitten siirtynyt paremmille metsästysmaille, mutta sen muisto elää yhä. Silloin kun koirat alkavat teeskennellä ja kollegat alkavat pyöritellä silmiään seurassani, on aika pysähtyä ja suostua ihmisen paikalle.
40 yhteistä päivää ja 88 yhteistä ateriaa
Kirkolliskokouksen nelivuotiskausi on päättynyt. Takanamme on tällä joukolla 40 yhteistä päivää ja 88 yhteistä ateriaa, niin kuin arkkipiispa eilisessä päätösjuhlassa summasi.Kovasti olin odottanut, että saisimme diakonaattikysymyksen ratkaistuksi näiden neljän vuoden aikana. Emme onnistuneet, mutta yksi askel eteenpäin otettiin kuitenkin. Teologinen yksimielisyys on yksinkertaistaen olemassa siitä, että diakonaatti tai diakonian virka on pappisvirasta erillinen, oma erityinen virkansa, joka hoitaa kasvatuksen ja rakkauden palvelun tehtäviä. Yksimielisyys on myös siitä, että vihkimys ei olisi vapaaehtoinen vaan se säädettäisiin kelpoisuusehdoksi.
Kannatusta sai sekä mietinnössä, lausunnoissa että keskustelussa se, että aluksi vihkimysvirkaan otettaisiin diakoniatyöntekijöitä ja nuorisotyönohjaajia ja myöhemmin joukkoa voitaisiin laajentaa. Tältä pohjalta kirkkohallitus sai tehtäväksi valmistella asiaa eteenpäin ja kovasti toivon, että seuraava kirkolliskokous vois päättää siitä mahdollisimman pian.
Torstai-illaksi kansliavaliokunta oli järjestänyt kodikkaan juhlan ja kauniit puitteet opiston ruokalaan. Raamatun ruokakulttuuriin meitä johdatteli asiantuntevasti ja hauskasti eläkkeellä oleva tuomiokirkon opas Aiju von Schönemann, joka on kotoisin Sotkamosta.
Meille tarjottiin granaattiomenanektaria, alkupalaksi juustoja ja hunajassa marinoituja pähkinöitä, pääruuaksi lammasta viikunoilla höystettynä jälkiruuaksi taatelivanukasta ja teetä.
Ohjelma oli musiikkipitoinen: lauloimme yhdessä kirkolliskokousedustaja Anna-Mari Kaskisen ja Pekka Simojoen laulua ja saimme kuulla myös kirkolliskokouskuoroa edustaja Martti Murtoperän johtamana. Se kuoro olisi voinut esiintyä aiemminkin.
Illan makeimmat naurut irrotti Teuvo V. Riikonen imitoidessaan Leo Melleriä, Eero Huovista, Kimi Räikköstä, Hjallis Harkimoa, Jörn Donneria ja presidenttiehdokas Paavo Väyrystä.
Kuopion hiippakunnan edustajat ovat vastanneet koko viikon jumalanpalvelus- ja hartauselämästä. Tämän aamun messun johti Pauliina Kainulainen, minä toimitin ripin ja Hannu Tervosen kanssa hoidimme esirukouksen. Raili Kemppainen ja Matti Ketonen avustivat ehtoollisenjaossa ja kirkolliskokouksen laulu- ja soitinryhmä johti yhteistä veisuuta ja laulua. Messusta jäi kaikin tavoin hyvä mieli ja sydämiin soimaan jäähyväislaulu ”Turvallista matkaa”.
Mieli on haikea ja kiitollinen, kun toinen edustajakausi on päätöksessä. Työskentely on välillä kuluttavaa, raskasta ja vaikeaakin mutta myös mielenkiintoista ja antoisaa. Ylimääräistä hyvää ovat monet ystävyyssuhteet, jotka vuosien varrella syntyvät.
Arkkipiispa Mäkinen puhui elämän syvistä virroista, muuttuvasta todellisuudesta ja tarpeesta tunnistaa myös hitaat muutokset ympäröivässä todellisuudessa. "Raamattukin kertoo muutoksesta ja Raamatun Jumala on muuttuvan todellisuuden Jumala."
Arkkipiispa Mäkisen puhe löytyy evl:n osoitteesta
Viimeisen täysistunnon päätteeksi kirkolliskokous saatteli eläkkeelle kaksi piispaa, Espoon hiippakunnan Mikko Heikan ja Kuopion hiippakunnan Wille Riekkisen. Haikeutta oli havaittavissa myös molempien eläkkeellejäävien sanoissa.
Päivä puhetta tulevaisuudesta 9.11.2011
Tulevaisuus keskustelutti kirkolliskokousta lähes koko päivän, kun käsiteltävänä oli yleisvaliokunnan mietintö kirkon tulevaisuusselonteosta vuoteen 2020 saakka.Yleisvaliokunta ansaitsee kiitoksen hyvästä työstä. Keväällä kritisoin valiokunnan valitsemaa linjausta pyytää lausuntoja toisilta valiokunnilta, mutta se osoittautui juuri tällaiseen työskentelyyn sopivaksi. Koko kirkolliskokous sekä piispainkokous ja hiippakuntavaltuustot haastettiin hyvällä tavalla tulevaisuusprosessiin.
Polveilevaa keskustelua kuunnellessani hämmästelin jälleen kerran sitä, miten huonoja olemme keskustelemaan täällä. Useimmat puheenvuorot olivat hyvin valmisteltuja puheita tai esitelmiä, jotkut taas spontaania tarinointia, jotkut melkein hartauspuheita.
Keskustelua ei syntynyt nimeksikään, vaikka puhetta kuultiin aiheesta lähes viisi tuntia. Keskustelulla tarkoitan puheenvuorojen liittämistä mietintöön ja aiempiin puheenvuoroihin. Nyt puhe soljui kaikessa mahdollisessa maan ja taivaan välillä. Virkistäviä poikkeuksia olivat Mikko Heikan, Seppo Häkkisen, Pauliina Kainulaisen, Stig Kankkosen ja Kai Peltosen puheenvuorot.
Erityisesti Kai Peltonen rohkeni analysoida mietintöä ja kysyä, mitä me tulevaisuudessa kirkolle ja kirkosta haluamme: Haluammeko olla säilyttäjäkirkko, joka suhtautuu muutoksiin reaktiivisesti ja etsii ratkaisut pienellä viiveellä, usein myöhässä? Vai haluammeko keskittyä vain tehostamiseen, ohjaamiseen, tukemiseen ja sillä tavoin ”myymään hyvää tuotettamme liian halvalla”. Vai olisiko meillä rohkeutta unelmoida ja rakentaa kasvavaa kirkkoa, joka kykenee rohkeaan riskinottoon?
Peltonen muistutti raamatuntutkijana osuvasti, miten Paavalin ja hänen kavereittensa antiokialaisesta raamattupiiristä kasvoi 300 vuodessa kansanliike ja kirkko. Paavali kavereineen keskittyi perustehtävään ja julisti ylösnoussutta Kristusta. Aina ja kaikkialla.
Kirkolliskokouspuheenvuorot on pienellä viiveellä luettavissa evl:n sivuilta
Lisäksi ohjelmassa oli kirkkohallituksen kyselytunti ja kaksi muuta päätöstä. Kirkkoherranvaalin muutokset hyväksyttiin melkein yksimielisesti ja kirkkohallituksen ohjesääntöön tehtiin pieni, mutta kirkon jäsenrekisterin tietoturvan kannalta tärkeä muutos.
Täysistunnon jälkeen tein pienen kaupunkikävelyn ja poikkesin isänpäiväostoksilla. Illan päätteeksi rentouduin katselemalla televisiosta viisaan Mma Ramotswen seikkailuja.
Ihmeellisen leppoisaa 9.11.2011
Eilinen oli ihmeellisen leppoisa kokouspäivä. Se saattaa johtua viimeisestä istuntoviikosta. Tosin lakivaliokunnalla ja talousvaliokunnalla on paljon työtä ja käsikirjavaliokuntakin kokoustaa ahkerasti. Me muut pääsimme eilen vapaalle pian iltapäiväkahvien jälkeen, kun olimme hyväksyneet I käsittelyssä kirkkoherran vaalitavan muutoksen. II käsittelyssä muutos pitää joko hyväksyä tai hylätä. Näyttää siltä, että se hyväksytään.Kuten maanantaina kerroin, esityksen mukaan kirkkoherra voitaisiin valita ensisijaisesti välittömällä vaalilla eli seurakuntalaisten äänestämänä tai toissijaisesti välillisellä vaalilla eli kirkkovaltuuston tai seurakuntaneuvoston valitsemana. Ylimääräisestä vaalisijasta luovuttaisiin välittömässä vaalissa ja muutoksenhaku olisi mahdollinen vasta valinnan jälkeen, ei enää vaaliehdotusvaiheessa.
Edustaja Jukka Huttunen kuvasi tätä ratkaisua vanhan sadun kuvalla: ”Käteen jäi tuluskukkaro (tai sen nauhat), kun tilattiin takki.” Erityisesti hän kritisoi välillisen vaalin toissijaisuutta. Huttunen oli edellisessä kirkolliskokouksessa yksi sen aloitteen allekirjoittajista, jossa esitettiin kirkkoherran vaalin uudistamista niin, että viran vaatimukset voitaisiin ottaa rekrytoinnissa huomioon. Hänen koko puheenvuoronsa on osoitteessa http://jukkahuttunen.blogspot.com/
Ymmärrän Huttusen ja muiden aloitteen tekijöiden turhautumisen, mutta ehkä tämä ratkaisu voi olla pieni, mutta merkittävänä askel kohti kirkkoherranvaalin kokonaisvaltaista uudistamista.
Leppoisan aikataulun lisäksi viimeisestä istuntoviikosta kertonee toinenkin havainto. Monet edustajat, jotka ovat jättämässä kirkolliskokouksen, haluavat todeta sen jonkin puheenvuoronsa yhteydessä. Siihen sisältyy paitsi kiitollisuutta myös omien näkemysten kertaamista, ehkä senkin kysymistä, onko osannut työskennellä niiden tavoitteiden puolesta, joita valitsijat ovat edustajalleen asettaneet.
Iltapäiväkahvilla pääsimme todistamaan taideteoksen paljastamista Turun kristillisellä opistolla. Opiston aulassa on kuvataiteilija Hannu Konolan työ Kivi-ihmisiä. Nyt sen viereen tuli teos Kivipoika, joka esittää suuremman teoksen keskeistä henkilöä. Kivipojan idean taiteilija kertoi saaneensa Riistaveden Pelonniemen tien varressa. Molemmat teokset kuvaavat koskettavasti meitä nykyihmisiä, jotka olemme matkalla milloin millekin elämän pelon niemille.
Kivipoika on aikoinaan annettu Turun arkkihiippakunnan läksiäislahjana Aune ja Martti Simojoelle ja nyt sen luovutti opistolle heidän poikansa Jaakko Simojoki.
Tänään keskustelemme kirkon tulevaisuusselonteosta, josta yleisvaliokunta on laatinut ansiokkaan mietinnön, jota varten se on koonnut lausuntoja muun muassa hiippakunnista ja kirkolliskokouksen toisilta valiokunnilta.
Päivä pulkassa illalla 7.11.2011
Kirkolliskokouksen aamumessussa viimeistä kertaa saarnannut Kuopion hiippakunnan piispa Wille Riekkinen rohkaisi keskittymään yhteiseen todistukseen, evankeliumin julistamiseen ja sovun rakentamiseen.Piispan saarnan löydät osoitteesta evl:n uutisista
Toinen edustajia kiinnostava puheenvuoro oli sisäasiainministeri Päivi Räsäsen tervehdys kirkolliskokoukselle. Hän puhui positiivisen uskonnonvapauden merkityksestä suomalaisessa yhteiskunnassa ja haastoi kirkkoa turvallisuustalkoisiin.
Kiitospuheessaan arkkipiispa Kari Mäkinen muistutti hiljattain ekumeenisella vastuuviikolla julkaistusta kolmen suuren uskonnon, kristittyjen, juutalaisten ja islaminuskoisten johtajien yhteisestä puheenvuorosta, joka muistuttaa uskonnonvapaudesta.
Mäkinen kiitti myös ministerin tarjoamista iltapäiväkahveista viittaamalla tuleviin kirkolliskokousvaaleihin ja menneeseen arkkipiispanvaaliin:
- Kirkolliskokousedustajat tulevat ja menevät, arkkipiispat tulevat ja menevät, mutta kirkolliskokouksessa pysyvää on ministerin tarjoamat kakkukahvit.
Ei pitäisi asettaa käsiteltäviä asioita tärkeysjärjestykseen. Sain kritiikkiä käytävällä siitä, että unohdin mainita edellisen bloggauksen tärkeissä asioissa kirkon tulevaisuusselonteon ja sitä koskevan yleisvaliokunnan mietinnön. Pääsemme keskustelemaan siitä keskiviikkona.
Kirkolla on vaikuttava ja vakuuttava menneisyys ja traditio, joka kantaa. Samalla kirkon olemukseen kuuluu suuntautuminen tulevaisuuteen sekä halu muuttua ja uudistua. Sillä lienee jotain tekemistä paitsi jatkuvan parannuksenteon myös toivon kanssa.
Iltapäivällä sain luvan jäädä pois hallintovaliokunnasta hyvällä syyllä. Kirkolliskokous päätti nimittäin vuosi sitten, että kirkossa ryhdytään laatimaan virsikirjan lisävihkoa. Kirkkohallitus on nimittänyt työryhmän ja kutsunut minut puheenjohtajaksi.
Valmistelimme musiikkisihteeri Kaisa-Leena Harjunmaa-Hannikaisen kanssa ensimmäisen kokouksen asialistaa ja sen jälkeen saimme työhömme evästystä myös käsikirjavaliokunnalta.
Täysistunnon lähetekeskustelussa käytin kannatuspuheenvuoron esityksestä, joka koski maahanmuuttajan oikeutta liittyä kirkkoon.
Tänään tapahtui sellainen ihme, että työskentely päättyi jo iltaseitsemän aikoihin. Ehdin hankkia isänpäiväkortit ja istahtaa hetkeksi vaihtamaan kuulumisia oululaisen Liisa Lahden ja joensuulaisen Eevi Väistön kanssa. Hyvä päätös mukavalle päivälle.
Huomenta Suomen Turusta 7.11.2011
Kohta sonnustaudun papin juhlapukuun ja lähden aamukävelylle Aurajoen rantaa Turun tuomiokirkkoon. Tämän kirkolliskokouksen viimeisen istuntoviikon avajaismessussa saarnaa piispa Wille Riekkinen ja me Kuopion hiippakunnan edustajat avustamme häntä eri tehtävissä. Minun tehtäväkseni annettiin epistolan lukeminen ruotsiksi ja ehtoollisella avustaminen. Mielenkiintoista on kuulla oman piispan viimeinen saarna tälle joukolle.Alkavan viikon asialistan tärkeimpiä asioita on mielestäni kolme tai oikeastaan neljä, kun mukaan lasketaan kirkon keskusrahaston talousarvio.
Toivon laajaa kannatusta kirkkolain muutosesitykselle, joka koskee kotikuntaa vailla olevan ulkomaalaisen mahdollisuutta liittyä kirkon jäseneksi. Äkkiseltään voisi ajatella, että kasteen kauttahan sitä kirkkoon liitytään. Mikä siis estää kastamasta, kysyi aikoinaan etiopialainen hoviherra Filippokselta Gazan-tiellä. Tämä ulkomaalainen oli vain käymäseltään Pyhällä maalla, mutta sai kasteen ja pääsi osalliseksi kristittyjen yhteydestä (Ap.t. 8). Se on joskus huomattavasti vaikeampaa Suomeen tulleelle ulkomaalaiselle.
Nyt kotikunnan puuttuminen estää sellaista maahanmuuttajaa liittymästä seurakuntaan, joka joutuu jostain syystä odottamaan oleskelulupaa. Esityksen mukaan kirkkolakiin lisättäisiin pykälä, jossa säädettäisiin ulkomaalaisen jäsenyydestä kirkossa myös silloin, kun hänellä ei vielä ole kotikuntaa.
Näin vahvistettaisiin positiivista uskonnonvapautta eli jokaisen oikeutta kuulua uskonnolliseen yhdyskuntaan. Muutoksen jälkeen voitaisiin toimia niin kuin kirkon kuuluu ja kutsua myös maahanmuuttajia – heidän statuksestaan riippumatta - kirkon strategian mukaisesti armollisen Jumalan yhteyteen. Arvelen, että lähetekeskustelun jälkeen asia lähtee lakivaliokuntaan ja perustevaliokuntaan lausunnolle. Loppuviikolla pääsemme päättämään siitä.
Kirkkoherranvaalin uudistaminen on toinen tärkeä asia, josta on valmistunut lakivaliokunnan mietintö. Mietinnössä esitetään välitöntä vaalia eli nykyisen käytännön jatkumista ensisijaisena vaihtoehtona kuitenkin niin, että muutoksenhakumahdollisuutta vaaliehdotuksesta ei enää olisi, ja ylimääräisistä vaalisijoista luovuttaisiin.
Toissijaisena vaihtoehtona kirkkovaltuusto tai seurakuntaneuvosto voisi anoa tuomiokapitulilta välillisen vaalin toimittamista ennen viran auki julistamista, jolloin kirkkovaltuusto tai seurakuntaneuvosto valitsisi kirkkoherran.
Joka tapauksessa kirkkoherranvaalia pitäisi edelleen kehittää siihen suuntaan, että valintaprosessissa otettaisiin huomioon viran vaatimukset. Kirkkoherra on seurakuntansa hengellinen ja hallinnollinen johtaja sekä työyhteisön luotsaaja, jolla pitää olla taitoa ja rohkeutta katsella pitemmälle kuin seuraavan työkauden kalenterimerkintöihin.
Liitosten myötä syntyvien entistä suurempien seurakuntien johtaminen on haasteellista. Siksi kirkkoherran virkaa hakevien kykyä ja taitoja on arvioitava erilaisin menetelmin, ei vain ansioluetteloita tutkien ja haastatellen tai vaalisaarnaa ja –paneelia kuunnellen.
Keväällä saadusta diakonaattiesityksestä odottelemme vielä lakivaliokunnan mietintöä ja perustevaliokunnan lausuntoa. Piispainkokouksen lausunto kannustaa – tietyin varauksin – toteuttamaan uudistuksen.
Minusta esityksen suurin ongelma olisi se, että vihkimys ei olisi kelpoisuusehto vaan vapaaehtoinen valinta. Silloin seurakunnissa olisi samoissa viroissa kahdenlaisia työntekijöitä: vihittyjä ja ei-vihittyjä. Se vaikeuttaisi sekä rekrytointia että työnjakoa. Tästä käytin jo keväällä lähetekeskustelussa puheenvuoron ja piispainkokous näyttää olevan samaa mieltä. Mielenkiintoinen keskustelu on tästäkin tulossa, kunhan saamme mietinnön lausuntoineen luettavaksemme.
Viimeinen ja varmasti työntäyteinen viikko tällä kokoonpanolla on edessä. Helmikuussa valitaan uusi kirkolliskokous. Toivottavasti Kuopion hiippakunnassa on jo aloitettu keskustelut valitsijayhdistysten perustamisista, vaaliteemoista ja ehdokkaista. Ainakin Helsingissä, Tampereella ja Espoossa ollaan aktivoiduttu jopa Facebookissa.
Saako kirkollisessa puheessa kertoa vitsin?
Hyvässä puheessa on kuulemma on vähintään kaksi vitsiä ja yksi liikuttava kohta. Kuulijan kun täytyy viihtyä. Silloin hän paneutuu myös itse asiaan.
Ehkä näin. Niinpä noudatin tätä ohjetta, kun aloittelin vaatimatonta kirkollisen luennoitsijan uraani. Valmistauduin miettimällä muutaman vitsin, jolla sai naurunhörähdyksen ilmoille.
Nykyään kirkollisten puheiden vitsit vaivaannuttavat minua. Aikuisten naurattaminen tuntuu jotenkin halvalta. Etenkin kun temppu on etukäteen suunniteltu ja kaskut etsitty vitsikirjoista.
Onneksi tapa ei ole kovin yleinen. Vain suuren luokan puhujat naurattavat kuulijoita. Mutta kuvitellaanpa, mitä tapahtuisi, jos joka pappi etsisi aina pari vitsiä saarnaansa. Äkkiä siihen kyllästyisi. Eivät aikuiset oikeasti halua olla mitään sitcom-sarjojen naurukoneita.
Minusta erityisesti vanhan vitsin julkinen kertominen on kökköä. Sillekin toki nauretaan, mutta jokin siinä tuntuu väkinäiseltä. Siitä saa sellaisen tunnun, että nyt tuli kaavaan kuuluva hekotushetki ja se hoidetaan nyt tällä tavalla.
Keittiöpsykologi voisi selittää vitsikammoani näin. Naurattamisessa ja nauramisessa on kyse vallasta. Ihmiset osoittavat nauramalla suosiotaan ylemmälleen. Tästä syystä korkean statuksen omaavat puhujat kertovat vitsejä. Näin ilmaistaan omaa valta-asemaa ja annetaan muille mahdollisuus osoittaa alamaisuuttaan.
Vitsitilanne siis virittää esiin primitiivisiä laumahierarkiareaktiota. Ehkä vierastan tätä asetelmaa kirkollisissa nauruhetkissä. Jollakin esitietoisella tasolla koen ihmisten julkisen naurattamisen alentavalta. Se alentaa naurajia ja lopulta naurattajaakin.
Mutta on totuudella toinenkin puoli. Nauraminen on terveellistä. Ja yhdessä nauraminen varsinkin. Ehkä se on edelleen luvallista kirkossakin, vaikka sitten vanhan vitsin voimalla.
Ehtoolliselle saaristohumpan tahtiin
Syyskuussa osallistuimme Kuopion oppilaitostyön porukalla alan neuvottelupäiville Kotkassa. Aika lailla onnistuneet olivat ne päivät, kannatti siis mennä.Alustusten, keskustelujen, illanviettojen ja oppilaitosvierailun ohella päivien ohjelmaan kuului myös Junnu Vainio -messu Kotkan kirkossa. Jassoo, monenlaista messua ja jumista on toki meikäläisenkin uran varrelle mahtunut, mutta että Junnua, joopa joo…
Vuosi sitten messuiltiin Kuopiossakin Elviksen biisien tahdissa. Jossain on varmaan niitäkin, joiden mielestä samasta asiasta on kyse. Vaan kun ei todellakaan ole. Elvis veti sentään rehtiä gospelia, siis nimenomaan hengellistä musiikkia. Eli suomeksi sanottuna lauloi Jeesuksesta,suoraan ja häpeilemättä.
Junnun saaristolaisiskelmistä tai vaikkapa Juice Leskisen nerokkaasta eksistentiaalipopista ei löydy samaa ulottuvuutta. Juice-, Junnu- tai joku muu Julkimomessu meneekin helposti sieltä, missä aita on rikki. Otetaan nippu mukavia, tuttuja viisuja ja ympätään ne surutta messukaavaan. Saadaanpa ihmisiä kirkkoon. Huhhei ja halleluja. Paitsi että hallelujat jätetään tietty laulamatta.
Pitää kuitenkin nöyrtyä ja vetää sanoja takaisin. Teknisesti messu oli ilahduttavan hyvin toteutettu. Kanttori komppasi pianolla varmoin ottein ja pastorilla oli enemmän kuin kaunis ääni. Ja muuten tilaisuus olikin sitten viiltävä oppimiskokemus.
Ensimmäistä kertaa – siis teini-iän jälkeen – istuin messussa, jonka musiikki oli hypermuualla omasta mausta. Saaristolaisvalssi-iskelmä ei vaan iske.
Niin, ajattelin, tältä siis varmaan tuntuu satunnaisesta seurakuntalaisesta hänen osallistuessaan aika ajoin virsikyllästeiseen normimessuun. Outoa ja vierasta. Vielä kun viereen pelmahti todellinen Junnufani, joka samettisen upealla äänellään veti kaikki biisit kuin vettä vaan. Nöyryyttävää.
Toinen, ehkäpä syvempi oivallus kolahti ehtoollisen aikana. Oikeastaan se oli jo näky. Aluksi tuntui absurdilta polvistua alttarille kanttorin vääntäessä jotain saaristohumppaa. Tilanteessa pakka meni kuitenkin kokonaan uusiksi.
Syvälle sisimpään laskeutui konkreettinen, levollinen rauha. Ja ymmärrys siitä, että Vapahtajan todellinen läsnäolo ehtoollisessa ei ole kiinni tunnelmasta, fiiliksistä, musiikista tai muusta vastaavasta uskonnollisesta sälästä. Tunteita ja tunnelmaa voidaan bodata uruilla, orkestereilla, ylistysveisuilla ynnä muilla pumpernikkeleillä.
Mutta kun Jeesus on läsnä, on hän läsnä riippumatta siitä, mitä ympärillä tapahtuu. Tosi on totta, vaikkei siltä tuntuisikaan. Halleluja.
Vaikuttavasta messusta huolimatta Junnu Vainion laulujen ystävää ei minusta vieläkään tullut, joten siinä mielessä todellinen ihme jäi kokematta. Mutta toivossa eletään.
Siunatussa tilassa
Käylläpä tuntui hyvältä, kun sain siunauksen seurakuntapastorin virkaan toissa viikonloppuna. Paikalla oli paljon maahanmuuttajia, lähetystyöstä innostuneita ihmisiä ja muita seurakuntalaisia sekä tietysti myös Jumala, jolta siunaus varsinaisesti tulee: "Herra siunatkoon sinua!"
Kun olin saanut siunauksen, koin saaneeni jotakin hyvin merkittävää Jumalalta, työtovereilta ja kaikilta seurakuntalaisilta: he kaikki ovat minun tukenani siinä työssä, jota teen Kallaveden seurakunnan ja Jumalan valtakunnan hyväksi.
Mieleeni tulee myös tilanne viime viikonlopulta, kun sain pidellä kädestä sairasvuoteella makaavaa, 97-vuotiasta vanhusta ja siunata häntä Herran siunauksella. Kyyneleet tämän vanhuksen silmissä kertoivat siitä, kuinka tärkeästä asiasta oli kyse. Häntä ei ole unohdettu, vaan Jumala näkee hänet ja haluaa pitää hänestä huolta.
Kun me toimimme Herran siunauksen välikappaleina, me asettaudumme lähelle toisen ihmisen elämäntodellisuutta kaikkine siihen kuuluvine iloineen ja suruineen. Pyydämme hänen elämäänsä Jumalan läsnäoloa ja apua, anteeksiantoa ja rauhaa. Tähän tärkeään tehtävään meidät on kutsuttu: siunaamaan toinen toisiamme.
Siunauksella on erityisen suuri merkitys ja voima maailmassa, jossa on paljon kateutta, väkivaltaa ja toisen ihmisen kiroamista, eli toimintaa, joka pyrkii tekemään tyhjäksi toisen huomioimisen, välittämisen ja rakkauden.
Ensimmäisessä Pietarin kirjeessä meitä varoitetaan vastaamasta pahaan pahalla ja herjaukseen herjauksella. Sitä vastoin meidän tulee siunata.
Ymmärtääkseni Jumala ei valikoi sitä, kenelle hän haluaa osoittaa rakkauttaan. Päinvastoin hän haluaa, että kaikki ihmiset maan päällä tulisivat hänen nimessään siunatuiksi ja saisivat kokea hänen anteeksiantonsa, läsnäolonsa ja rauhansa elämässään. Meidätkin on kutsuttu osoittamaan rakkautta jokaiselle lähimmäisellemme.
Kun rukoilet seuraavan kerran, miksipä et siunaisi niitä ihmisiä, jotka ovat mielessäsi? Toisia siunatessasi tulet myös itse siunatuksi!
Entä jos Inkilänmäen seurakuntatalo myydään?
KUULUMISIA INKILÄNMÄEN SEURAKUNTATYÖSTÄSyksy on tullut. Inkilänmäen alueen diakoniatyöntekijänä koen sen erityisesti ryhmätoiminnan kautta. Käsityö- ja palvelupiiri sekä eläkeläisten virkistyspäivä kokoavat yhteen innostuneita seurakuntalaisia toimimaan, keskustelemaan ja virkistäytymään monipuolisen ohjelman, hyvän ruuan ja kahvien merkeissä. Lasten äänet tuovat lisäpiristystä, kun he vanhempiensa kanssa rientävät perhekerhoon.
Tänä syksynä Inkilänmäen seurakuntalaisia askarruttaa erityisesti seurakuntalon kohtalo. Seurakuntatalo on yksi myyntiuhan kohteena olevista kiinteistöistä. Tämä on asia, joka ahdistaa monia seurakuntalaisia vauvasta vaariin. Talohan tarjoaa kaikenikäisille rauhallisen paikan ja mukavan ympäristön kokoontua.
Tiistaina 13.9. inkilänmäkeläisille järjestettiin seurakuntatalolla kuulemisen ilta. Illan tarkoituksena oli kertoa tiedossa olevat tosiasiat taloudellisesta tilanteesta ja kuunnella seurakuntalaisten näkemyksiä ja kokemuksia. Seurakuntatalossa on pidetty tilaisuuksia vuodesta 1983 lähtien.
Tuntui tosi hyvältä kuulla seurakuntalaisten ääneen lausumana, kuinka he pitävät seurakuntaloa paikkana, mihin on helppo tulla kokemaan seurakuntayhteyttä juuri sellaisena kuin itse kukin on. Oma paikka ja tehtävä ovat löytyneet. Tulija otetaan vastaan iloiten, lämpimästi kädestä puristaen tai halaten, tilanteesta riippuen. Tuntuu siis kuin tulisi kotiin.
Illan aikana pohdittiin myös vaihtoehtoja, missä kokoontua sitten, jos talo myydään. Poukama voisi olla yksi paikka, jota kehitettäisiin seurakuntalaisia ajatellen eri toimintoja varten. Matka sinne koettiin hankalana. Palataanko ajassa taaksepäin ja kokoonnutaanko pienissä ryhmissä kodeissa? Avoimia kysymyksiä, joihin ei vielä löytynyt valmiita vastauksia.
Työntekijänä olen tässä tilanteessa erityisen huolestunut niistä ihmisistä, jotka jäävät helposti seurakuntayhteyden ulkopuolelle, mikäli turvalliseksi koettu paikka myydään. Monilla ei ole välttämättä voimia lähteä uusiin paikkoihin.
Henkilökohtaisesti tunnen surua siitä hyvästä, mistä joudun tältä osin luopumaan. Seurakuntalolla on ollut tosi hyvä tehdä työtä levollisessa ja arvostavassa ilmapiirissä. Yhteinen sävel, avoin, ystävällinen kohtaaminen lähimpien työtovereiden ja seurakuntalaisten kanssa on ollut valtava voimavara usein monissa, raskaissakin tilanteissa.
Toivon kovasti, että seurakuntalo säilyisi edelleen seurakuntalaisten ja meidän työntekijöiden ilona.
Jatkossakin se olisi siellä kävijöille kuin koti, jossa voi kokea tulevansa kaikilta osin ravituksi. Löytyväthän sieltä nämä kolme usko, toivo ja rakkaus. Ja suurin niistä on rakkaus.
Elämän lahjan ydin
Kesäjuhlilla kohtasin pitkästä aikaa ystävän Helsingistä. Hän lähestyi takaapäin. Tunnistettuaan minut hän lausui ääneen: ”Ihmettelin, kuka keski-ikäinen mies se siinä on.” Toden totta! Syyskuussa täytän 45 vuotta.
Kysyn itseltäni, millainen on se elämä, jota olen elänyt. Käännän katseen myös tulevaisuuteen: mihin se minua vielä kuljettaa? Helpointa on tutkia lähimenneisyyttä ja lähiajan odotuksia.
Kuluneen kesän 2011 huippukohtia ovat olleet työ rippikouluissa ja luostarimatkat perheen ja työtovereiden kanssa.
Rippikouluja oli kaksi: Penkereellä sekä vaellusrippikoulu Lapissa. Molemmissa oli mukavia nuoria ja hyvin toimiva henkilökuntatiimi.
Nuorten kanssa matkaa tehdessä elämän tärkeimmät kysymykset tulevat eteen tuoreina. Myös vastausten yhdessä etsiminen on rikastuttava kokemus.
Vaeltaessa rippikoulun keskeiset tavoitteet kirkastuvat. Usko kolmiyhteiseen Jumalaan kiteytyy erämaan hiljaisuudessa. Henkeä salpaavat tunturinäkymät siivittävät rukoukset Jumalan luokse.
Niin leirikeskuksen kodikkaassa lämmössä kuin myös erämaan hiljaisuudessa ripariseurakunnasta muovautuu kiinteä porukka, jossa oppiminen on helpompaa.
Kesäkuussa vierailin Puolassa. Asuimme perheemme kanssa vanhassa luostarissa viikon ajan tutustuen Itämeren upeisiin rantoihin, Gdanskin hansakaupunkiin ja erityisesti Puolan katolisen kirkon jumalanpalveluselämään.
Tavallisten puolalaisten aktiivinen osallistuminen jokaviikkoisiin messuihin ihmetyttää turisteja. Joka päivä, sunnuntaisin useita kertoja, kirkonkellot soivat ja kaikenikäiset osallistuvat hartaana rukoushetkiin ja jumalanpalveluksiin.
Kolmen päivän elokuinen viipyily Laatokan Valamossa pysäytti arvostamaan entistä enemmän yksinkertaisuutta - sellaista leppoisaa elämään ja toimeentuloon sitoutunutta puuhastelua kauniissa ympäristössä.
Millainen on siis minun elämäni juuri nyt? Kesän kokemukset viittaavat sisäisen rauhoittumisen ikäkauteen. Rauhoittuminen on keski-ikäiselle sopiva lahja.
Minussa elää vahva sidos kaikkeen siihen, mitä kutsutaan totuuden etsinnäksi. Koen löytäväni rauhan siitä uskosta, joka kumpuaa sisimmässäni. Se on elämän lahjan ydin.
Onko meillä varaa leikata lapsiperheiltä?
Samaan tapaan kuin polkupyörällä ajaminen kehittyy opettelun ja harjoittelun kautta, voidaan myös toisten ihmisten kanssa elämiseen tarvittavia taitoja lisätä niitä opettelemalla ja harjoittelemalla.
Parisuhdetaidot tai muut lähi-ihmissuhteissa tarvittavat taidot ovat luonnollisia ja kaikkien opittavissa olevia elämän sosiaalisia perustaitoja. Ne eivät ole mitään salatiedettä eivätkä myöskään naisten yksinoikeudella omistamia taitoja.
Ihmissuhdetaitoja pitäisi myös laajasti opettaa eri-ikäisille kansalaisille. Ei ole vielä kovin paljon, jos ihmissuhdekurssi on yksi lukion valinnaisista kursseista ja sinnekin hakeutuvat lähinnä tytöt.
Taidot ja tavat toimia lähi-ihmissuhteissa perustuvat luontaisesti lapsuudessa opittuihin malleihin. Lapsuudenkodin vuorovaikutustavat ovat jokaiselle se peruskoulu, jonka pohjalta aikanaan omaa elämänkumppania valitaan ja hänen kanssaan eletään tai omia lapsia hoidetaan ja kasvatetaan.
Tämän lisäksi jokainen voi myös oppia uutta ja harjoitella työstämään omia toimintatapojaan entistä toimivammiksi. Kaikki, mitä omilta vanhemmilta tai muilta lapsuuden vaikuttajina olleilta aikuisilta on opittu, ei omassa parisuhteessa välttämättä olekaan toimivaa. Omien vanhempien mallit toistuvat helposti sellaisinaan, eivätkä käy aina yksiin aikuisiän puolison kanssa.
Näissä asioissa ei ihmisiä saa jättää niiden yliromanttisten odotusten armoille, joita kulttuurimme tarjoaa tai kaupallisten tiedotusvälineiden suoltaman ihmissuhdehutun varaan. Järkevää ja arkista mahdollisuutta kehittyä lähi-ihmissuhteissa toimimiseen tulee olla tarjolla.
Puolisoiden yhdessä pysymisen rohkaisemisen ja perheiden elämän tukemisen tulee saada myös yhteiskunnan taloudellisia resursseja käytettäväkseen.
On lyhytnäköistä ajatella, että perheiden asiat ja parisuhteet ovat yksityisyyden piiriin kuuluvia asioita, joihin yhteiskunnan ei tulisi kovin paljon puuttua. Parisuhdevaikeudet, perheiden hankaluudet ja lasten huostaanotot ovat yhteiskunnalle kalliita seurauksia.
Valtiovallan perhepoliittisissa linjauksissa perhe nähdään huolenpidon ja kasvatuksen perusyksikkönä, jossa ovat kiinteät ihmissuhteet. Miten tätä käytännössä tuetaan?
Työn ja perhe-elämän yhteensovittamista tukevat toimenpiteet, perhevapaat, äitiys- ja lastenneuvolat, pikkulapsiperheiden kodinhoidon tukeminen ja lapsikeskeinen perheasiainsovittelu ovat osia kokonaisuudesta, jonka tulisi toimia tehokkaasti perheiden hyväksi.
Monet tukimuodot ovat kuitenkin jääneet jo 90-luvun laman aikaisten leikkausten jalkoihin niistä enää nousematta. Lapsiperheiden köyhyys on kolminkertaistunut sen jälkeen, samoin lasten ja nuorten mielenterveyshäiriöt.
Uudet leikkaukset ovat jo odottamassa ja epäilemättä myös perheiltä tullaan leikkaamaan. Mihin meillä Suomessa on varaa?
Mustikkameri
Kävimme tänään 4-vuotiaan tyttäreni kanssa metsäretkellä. Päivä oli taas hyvin lämmin, joten ajattelin, että metsän viileys voisi olla virkistävää. Mukaan reppuun pakkasimme pienet eväät.Menimme pyörällä lähimetsään. Aurinko paistoi paahtavan kuumasti matkalla ja pelkäsin, että metsäretkemme jää hyvin lyhyeksi lapsen väsyessä kuumuuteen.
Pieni retkeläinen valitsi paikan mihinkä pyörät jätimme ja polun mitä lähdimme seuraamaan. Ja voi sitä mustikkamerta mikä meidät otti vastaan! Ja voi sitä ihastuksen kiljahdusten ja ihmetyksen määrää, kun lapsi aidosti riemastui näkemästään luonnon ihmeestä.
Mustikoita oli valtavasti ja joka paikassa. Tuntui siltä, että mihinkään ei voi jalallaan astua kun mustikkamättäät olivat pullollaan marjoja. Ei siis tarvinnut kuin istahtaa aloilleen ja alkaa poimia. Pieni muovikuppi täyttyi mustikoista pian ja suuhunkin niitä riitti.
Jonkin ajan kuluttua pidimme evästaukoa. Pieni retkeläinen kiipesi isolle kivelle ja söi eväänsä samalla ihmetellen erikokoisia puita ja kauniita kallioita samalla kysellen mieltä ihmetyttäviä asioita.
Eväät saivat lapsen niin hyvälle tuulelle, että ihan alkoi laulattaa! Eväiden jälkeen oli luonnon oman temppuradan vuoro; lapsi tasapainoili kaatuneiden puunrunkojen päällä, kiipeili kivillä ja leikki laivan kapteenia suuren suurella kalliolla ja huuteli ”laiva lähtee, kaikki kyytiin” niin että metsä raikui. Ihmeteltävää riitti myös pienissä koloissa ja luolissa, linnun äänissä ja tuulen huminassa. Ja kun oli aika palata kotiin, lapsi varmisti, että tullaanhan tänne vielä takaisin – täällä on kivaa!
On ihanaa katsoa lapsen iloa elämän pienistä ihmeistä, olla ajattelematta mitään erityistä ja nauttia luonnosta nöyränä ja kiitollisin mielin, ilman kiirettä ja aikatauluja.
Juhannuksen jälkeistä elämää
Yksi juhannuksen kestojännitysaihe on, montako hukkuu. Tätä kirjoittaessa tiedossa on kolme hukkunutta. Siinäkin on kolme liikaa. Jostakin syystä suomalaiseen juhannukseen kuuluu jonkinlainen irtiotto järjestä ja järjestyksestä - eikä yksin vesillä.
Paljon puhutaan siitäkin, että lomalla kaikki ongelmat kärjistyvät ja huuto kuuluu vielä vastarantaakin kauemmas. Jollakin tavalla nämä ilmiöt ovat minusta sukulaisia. Ei oikein riitä se, mitä on.
Pitäisi olla enemmän ja paremmin kuin tavallisessa arjessa. Ja sitten kun se toive ei täyty, pitää ruveta korjaamaan tilannetta viinalla tai kiistelyllä. Niillä kummallakaan tilanne ei yleensä korjaudu.
Eikö sitten onneksi riitä tavallinen elämä? Tai voisiko tavallinen elämä olla riittävä onneksi? Eikö juhannuksen juhlaksi riittäisi nuotiolla paistettu makkara tai istuskelu saunan jälkeen itikoiden syötävänä? Tarvitseeko lomalla olla niin ihmeellistä?
Eikö lepo ja läheisten läheisyys riitä? Pitääkö silloin kaivaa esiin kaikki elämän epäonnistumiset ja katkeruudet vai voisiko niitä selvitellä sitä mukaa kuin niitä tulee? Kysyn vaan, en opeta.
Minusta arki on paras. Tylsäkin. Se on ihmisen parasta aikaa aforistikko Nykästä mukaillen. Vielä jos saa olla kohtuullisen terveenä ja sovussa lähimmäisten ja Jumalan kanssa, arki vaan paranee.
Ja silloin voi joskus juhliakin tai olla lomalla ihan hyvällä mielellä. Vaikka arkisesti...
Kirkko kesällä
Perinteitä puolustavana patavanhoillisena osuin poikkeavaan messuun keskellä kesää. No – poikkeavaan ja poikkeavaan. Normaali messu se oli – vain musiikin osalta oli erilaista ja meikäläistä arveluttavaa.
Virsiä taisi olla vain kaksi ja laulettiin hengellisiä lauluja. Totesin, että laulut olivat kirkkomme virallisesti hyväksymistä kokoelmista. Lasten virsikirjasta ja muista vastaavista oli valittu lauluja.
Osan lauluista säesti liturgina toiminut pappi lukupulpetin tienoolta akustisella kitarallaan.
Kanttori käytteli taitavasti pianoa ja urkuja. Jotenkin kaikki sujui luontevasti ja sillä tavoin
arvokkaasti, että en oikeastaan huomannutkaan mitään erityistä valittamisen aihetta.
Erityisesti ilahdutti, kun seurakunta muutaman tutuimman hengellisen laulun kohdalla äityi veisaamaan kuin Englannissa konsanaan.
Saattaa olla niin, että me papit olemme tulkinneet kovin ahtaasti jumalanpalvelusuudistuksen
suomia mahdollisuuksia.
Pitäisikö meikäläisenkin alkaa ajatella enemmän asioita kuten: Mikä vuodenaika nyt onkaan meneillään? Miten normaali kansalainen elää esimerkiksi kesällä? Voisiko ihmistä ymmärtää ja palvella hänen elämäntilanteensa ja vuodenkierto huomioiden?
Oudon runsaasti väkeä oli Männistön Vanhassa kirkossa kesän yhtenä hiljaisimmista pyhistä.
Kai on suostuttava miettimään.
Kielipuolena maailman kylissä
Välillä on mukava tutkailla maailmaa turistin silmin. Olla kielipuolena maailman kylissä, muukalaisena ja vieraana. Siitä huolimatta aika usein saa kokea ystävällisyyyttä, halua ymmärtää ja tulla ymmärretyksi.
Ja sekin on mukavaa, kun tutustuu vieraisiin tapoihin ja kulttuurin koukeroihin. En haluaisi sellaista maailmaa tai edes maata, jossa ei ole tilaa muille kuin kaltaisilleni ja samoin ajatteleville.
Viime aikoina eri puolilla Eurooppaa on nostanut päätään vääränlainen nurkkakuntainen patriotismi, joka korostaa kansallistunnetta muita väheksymällä ja vihamielisyydellä. Kyllä minullakin kyynel vierähtää, kun Maamme-laulu kajahtaa, mutta millään en ymmärrä sitä, että sen varjolla saisi halveksia tai lyödä muualta tänne tulleita.
Jos me emme ole oppineet mitään historiasta ja kansallisaatteen väärästä ymmärtämisestä, niin voi meitä! Oikeata kansallistunnetta on se, että me suomalaiset arvostamme omaa kotimaatamme, koetamme sitä työllämme ja elämällämme rakentaa ja arvostamme myös muiden kulttuurien ihmisiä.
Sillä tavalla voimme itse kokea ystävyyttä ollessamme vieraina ja muukalaisina ja tarjota sitä samaa niille, jotka tulevat meidän luoksemme etsimään turvaa tai ihan muuten vaan ihmettelemään Suomen ihanuutta.
Tyhmentääkö se?
Mietin sitä pitkän tovin, etenkin kun läheiset toppuuttelivat. Hankinko kuusikymppisenä itselleni lisää riippuvuuksia, vielä yhden aikasyöpön? Pääseekö sieltä pois? Mitä ovat väärinkäytökset ? Tyhmentääkö se?
Nyt on takana puoli vuotta elämää Facebookissa. Kuherruskuukauden vielä jatkuessa on tullut vastauksia, mutta myös uusia kysymyksiä. Tapaan edelleen ystäviä muuallakin kuin FB:ssa.
Alku meni tutun kaavan mukaan: Saanko ystäviä, keitä ilkeän pyytää? Myös oman rytmin löytäminen vei aikansa. Kerronko vuorokauden joka inahduksen ja miten kattavasti ryhdyn ”tykkäämään” ystävien kertomista havainnoista.
Facebook on avannut eteen valtaisan ilmoitustaulun ja maailman suurimman kuva-albumin.
Pohtiessani miten avoimesti lähtisin kirjoittamaan, auttoi kahden pojan äidin ohje omalle pesueelleen. Kirjoita niin, ettei äidin tarvitse hävetä, jos sattuu lukemaan.
Kesän alkaessa minulla on reilut 200 ystävää, suurin osa tuttuja kirkon töistä eri puolilla Suomea.
Työn näkökulmasta FB on laajentanut kosketuspintoja uskontoihin, kirkkoon, tiedemaailmaan, politiikkaan ja silkkaan hömppään. Saan päivittäin vinkkauksia lehtijuttuihin, kirjoihin, tv- ja radio-ohjelmiin, joista olisin autuaan tietämätön ilman FB:a. Mieltä hivelee kun arvostamani ystävä antaa FB:ssa palautteen viestiini.
Maailmanparantajan sydän hypähti lukiessani egyptiläisen isän antaneen tyttärelleen nimeksi Facebook. Facebookista tuli keväällä Egyptissä vallankumouksen symboli.
Monet ovat sitä mieltä, että netissä roikkuminen tyhmentää, jos sille ei ole vastavoimaa. Nettifriikin muisti huononee ja hänestä tulee niin keskittymiskyvytön, että hän lukiessaan hyppii sanojen ja lauseiden yli. Pääsykokeisiin lukeva nuori myönsi, ettei pysty paneutumaan kirjaan kuin 10, korkeintaan 20 minuuttia, kun pitää syöksyä tekemään jotain muuta.
Keskittymishäiriöt ovat yhden tutkimuksen mukaan kasvaneet eniten Amerikassa, Isossa Britanniassa ja Suomessa. USA:ssa ehdotetaan lääkkeeksi nettidieettiä. Aloita päivän paastolla ja huomaat, että siihen ei kuole.
Muuan kahden loppututkinnon helsinkiläisrouva, tehopakkaus ja sivistynyt suurperheen äiti luopui jokin aika sitten Facebookista. Minä aion toistaiseksi jatkaa. Täytyypä katsoa, kuka tämän tekstin kirjoittamisen aikaan on raportoinut aamupäivän sattumuksistaan.
Lea Lappalainen
vs. tiedottaja
Miesten matkassa Kelttoon
”Tutkimattomat ovat Herran tiet”. Tämä lause konkretisoitui minulle pari kuukautta sitten, kun minua kysyttiin mukaan Poukaman miesten lenkkipiirin talkoomatkalle Kelttoon, Venäjälle.Hetken asiaa mietittyäni suostuin lähtemään mukaan katsastamaan itänaapurin tämänhetkisen tilan. Kerran aiemmin olen itse käynyt kyseisessä suurvallassa ja silloin ajattelin sen olevan myös viimeinen reissu sinne.
Sen verran koville otti nähdä vanhan suomalaisen kaupungin, Viipurin alennustila kymmenisen vuotta sitten. Matkan jälkeen voin kuitenkin olla tyytyväinen päätökseeni lähteä mukaan matkalle, vaikken ennen lähtöä oikein tiennyt mitä edessä odottaa.
Matkan pääasiallisena tarkoituksena oli talkoilla tehdä venäläisen tavan mukainen tontin raja-aita talkoilla Inkerin kirkon koulutuskeskuksen ympärille, Kelton pitäjään, noin 30 kilometriä Pietarin suurkaupungista itään. Talkoiden lisäksi ohjelmaan kuului sotahistoriaa paikanpäällä kerrottuna ja asiaan perehtyneiden esitelmöimänä.
Kuitenkin omasta mielestäni matkan suurimmaksi anniksi nousi miesten välille syntyneet keskusteluyhteydet ja ajatustenvaihto, johon sotahistoria ja talkootyöt vain loivat pohjan.
Matkamme starttasi Alavan kirkon pihalta torstaina kuuden aikoihin ja edessä odotti pitkä bussimatka Kouvolan kautta Vaalimaan raja-asemalle, josta matka jatkui Viipurin ja Tali-Ihantalan taistelupaikkojen kautta todelliseen määränpäähän Kelttoon. Bussimatkan aikana puheensorina autossa lisääntyi matkan edetessä ja auton etuosassa matkannut uusi tulokaskin saattoi aistia keskustelujen tärkeyden eri-ikäisten miesten kesken.
Vaikuttavin hetki kuitenkin odotti tuloaan Tali-Ihantalan taistelupaikoilla pidetyn kenttähartauden muodossa. Taisteluissa kaatuneiden muistopaikalla, pienellä ketjujen ympäröimällä nurmialueella, toimitettu hartaushetki Suomen lippuineen hiljensi allekirjoittaneen lisäksi koko miesporukan. Tuolla paikalla saattoi edelleen aistia ne kesällä 1944, hiljaa lausutut rukoukset ja epätoivon, mutta myös varmuuden siitä, että suomalainen mies ei helpolla luovuta – ei luovuttanut.
Historian opiskelun jälkeen oli aika tarttua toimeen ja perjantain talkoopäivän haasteisiin. Haasteena oli rakentaa varovasti arvioiden sellainen kahdeksankymmenen metrin pätkä valkoista lauta-aitaa, maahan upotettuine tolppineen ja portteineen päivineen. Pihassa tätä tarkoitusta varten meitä odotti kasa lautaa ja toinen soraa, sekä tietenkin mukana tuotu sekalainen sommitelma tarvikkeita ja työkaluja.
Nopeasti reilun parinkymmenen miehen joukko pystytti sahauspöydät ja betoniaseman koulutuskeskuksen pihalle. Vähintään yhtä nopeasti löytyi jokaiselle omaan taitotasoon ja resursseihin sopiva työtehtävä ja –porukka. Töihin ruvettiin seitsemän aikaan aamulla ja päivä päättyi illalla yhdeksän aikaan alkaneeseen saunavuoroon, eikä koko ison urakan aikana joukosta kukaan luovuttanut.
Nuorimmaisen joukossa mukana olleen allekirjoittaneenkin lihaksissa alkoi jo illan tullen tuntua pientä kolotusta pitkän aitatolppien perustusurakan jäljiltä, mutta se kyllä katosi kun huomasi jo kahdeksankymmenen iän ylittäneen herrasmiehen edelleen paukuttelevan nauloja aitaelementteihin. Päättäväisyys ja yhteiseen asiaa uskominen paistoi läpi tästä miesporukasta.
Lauantain Pietarin reissun ja sunnuntain kotimatkan aikana tutustuimme vielä paikalliseen kulttuuriin ja historiaan lisää. Kohteina olivat muun muassa Pyhän Marian kirkko Pietarissa ja Patterinmäki Viipurissa.
Pyhän Marian kirkossa saimme kuulla, että sellaiset itsestäänselvyydet, kuin kirkossa käynti ja oman uskon tunnustaminen ei aina ole ollut mahdollista tai ainakin seuraukset ovat olleet vähintäänkin epämiellyttävät.
Pietariin satuimme kaupungin 308-vuotisjuhlien päivänä, joka paitsi aiheutti ongelmia bussillemme, myös tarjosi meille mahdollisuuden tutustua venäläiseen karnevaalikulttuuriin. Koko kaupunki tuntui olevan liikkeellä ja kadunvarsilla sai seurata taide-esityksiä laidasta laitaan. Illalla majapaikassa miesporukasta osa vielä kokoontui, miehille niin tuttuun tapaan, seuraamaan urheilua televisiosta Mestareiden liigan loppuottelun muodossa.
Kotimatkalla sunnuntaina oli ohjelmassa vielä kotiväelle tuliaisten hankintaa Viipurin kauppahallista, josta mukaan tarttui kenelle suolakurkkuja ja kenelle pellavaliinoja, kotona odottaneiden vaimojen ilahduttamiseksi.
Tällaisen matkan jälkeen minäkin, joka olen suhtautunut naapurimaahamme idässä, sanotaan nyt vähintäänkin epäilevästi, voisin palata sinne takaisin. Venäjä näytti minulle uudet kasvonsa, ei vain siistiytyneen katukuvan, vaan myös näiden reilun parinkymmenen lenkkipiiriläisen muodossa.
Matkassa mukana olleita tunteita ja matkalaisia jään kaipaamaan ja ehkä lähden Venäjälle vielä uudestaan, minä joka luulin jo tehneeni sinne sen viimeisen matkani. Tutkimattomat ovat todellakin Herran tiet ja se minne ne meitä kuljettaa.
Mistä löytyvät vastuunkantajat?
Viimeaikaista uutisointia seuratessa on mieleeni väkisinkin tullut ajatus vastuunoton puuttumisesta yhteiskunnallisessa keskustelussa. Olipa kyse sitten hallituksen muodostamisesta tai jääkiekon maailmanmestaruusjuhlien jälkipyykistä, ei vastuunkantajia jonoksi asti pääse kertymään.
Median piirissäkin vastuuta halutaan ottaa vain pääasiassa myynnistä ja levikin kasvatuksesta. Muutamia kertoja olen kuitenkin viimeaikoina törmännyt positiivisiin poikkeuksiinkin hyvin erilaisissa tilanteissa.
Olen päässyt nyt tutustumaan kevään ajan erilaisten seurakunnan luottamuselimien toimintaan ja toiminnassa mukana oleviin ihmisiin. Näissä tilanteissa olen monesti saanut itselleni tunteen todellisesta välittämisestä ja vastuuntunnosta itselle tärkeitä asioita kohtaan. Poliittisesta taustasta riippumatta ihmiset toimivat yhteisen edun hyväksi ja oman seurakunnan parhaaksi. Aito huoli tilojen riittävyydestä, resurssien kapeudesta ja työntekijöiden jaksamisesta on mykistävää.
Tarvittaessa luottamushenkilöt ovat myös valmiita tuomaan oman konkreettisen työpanoksensa käyttöön, jotta toimintaa saadaan pyöritettyä mielekkäästi.
Menneellä viikolla erään kokouksen jälkeen luottamushenkilökollegan kanssa käydyn keskustelun aikana tuli lämmin tunne siitä, että jokin johdatus tässä täytyy olla meitä ohjaamassa tekemään järkeviä ja perusteltuja päätöksiä seurakuntalaisten edun mukaisesti ja työntekijöiden tukena.
Toinen hyvin erilainen tilanne, jossa sain havaita isoa vastuunkantoa, oli Müncheniin suuntautuneen IYF-festivaalimatkan aikana. IYF matkalla oli mukana eri-ikäisiä ja eri taidoilla varustettuja nuoria ympäri Kuopiota ja Eurooppaa. Matkan aikana nuoret joutuivat selviämään monesti itselleen uusista tilanteista täysin uudessa ympäristössä, saksalaisen miljoonakaupungin vilinässä.
Toinen toistaan tukien ja auttaen, sekä toisistaan huolehtien nuoret löysivät aina tiensä oikeaan paikkaan ja oikeaan aikaan. Mikäli joku sattui vähäksi aikaa eksymään joukosta, alkoi ohjaajien puhelimiin tulla heti huolestuneita soittoja kaveriaan kaipaavilta. Aina kun tarvittiin vapaaehtoisia toimijoita, olipa kyse messun järjestelystä tai vessojen siivoamisesta, löytyi avulias käsi ottamaan homman vastuulleen.
Näiden nuorten kanssa matkailleena ja keskusteluja käyneenä en voi olla millään tavalla huolissani nykynuorten taidoista ja pärjäämisestä elämässä.
Edellä mainittujen lisäksi, urheilun ystävänä, olen saanut läheltä seurata sitä valtavaa vastuunkantoa, jota löytyy urheiluseuroissa toimivilta vapaaehtoisilta työntekijöiltä. Samat ihmiset jaksavat viikosta ja vuodesta toiseen tukea kotikaupungin urheilua antamalla oman työpanoksensa seurojen käyttöön.
Tämän kaiken nähneenä voin vain kummastella lehtien yleisönosastojen kirjoittelua huippu-urheilun tukemisen kannattamattomuudesta ja urheilupaikkarakentamisen järjettömyydestä. Kyse ei ole vain urheilusta, vaan myös mahdollisuudesta monille ihmisille kuulua johonkin ja antaa uutta sisältöä elämään. Samaa tehtävää toteutetaan myös seurakunnissa ja sitä toivoisin näkeväni enemmän jokapäiväisessä elämässäkin, vastuunkantoa ja lähimmäisestä välittämistä.
Ikävä kyllä viimeaikoina julkisuudessa olleet tapahtumat eivät esimerkillään ohjaa nuoria ja vanhempiakaan kantamaan vastuuta lähimmäisestä ja yhteisistä asioista.
Eduskuntavaalien suurin voittaja vältti (hallitus)vastuunsa vetoamalla erilaisiin näkemyksiin muiden kanssa, Presidentin sanoista huolimatta leijonat eivät kantaneet vastuuta esimerkkinä olemisesta ja ennen kaikkea media ei todellakaan ole uutisoinnissaan kantanut yhteiskuntavastuutaan näiden asioiden puolueettomasta tiedottamisesta.
Toivonkin että ihmiset ymmärtävät katsoa lähelleen, kun miettivät tapoja kantaa vastuuta ja löytävät sieltä esimerkkiä ja kannustusta, sekä tärkeimpänä johdatusta. Pidetään huoli lähellämme olevista ja otetaan vastuu omista teoistamme, läheistemme hyvinvoinnista ja yhteisistä asioista.
Vähiin käy ennen kuin loppuu
Työpätkäni äitiyslomansijaisena täällä Kuopion Alavan seurakunnassa on pian loppumassa. Tulevista töistä minulla ei ole vielä tietoa. Tilanne, jossa tulevaisuuttaan ei tiedä paria kuukautta pidemmälle, on tuttu monille. Yhä enemmänhän työelämässä tuntuu olevan epävarmuutta ja epävakautta, niitä loppuiän virkoja kun ei tunnu enää löytyvän oikein miltään alalta.
Papin työssä olen tottunut suunnitelmallisuuteen, jossa kalenteri on aina melko pitkälle buukattuna ainakin puoleksi vuodeksi eteenpäin. Vapaapäivät ja lomat, leirit, nuortenillat, jumalanpalvelusvuorot, juhlapyhät ja kaikki isommat tapahtumat suunnitellaan seurakunnassa aina vähintään puoli vuotta kerrallaan. Vain toimitukset ja yksittäiset kohtaamiset tulevat kalenteriin muutamien päivien varoitusajalla.
Nyt kun omassa kalenterissa onkin sitten elokuun alusta lähtien pelkkää kysymysmerkkiä, on tunne aika jännittävä. Saanko töitä? Täytyykö minun muuttaa pois Kuopiosta? Minkäköhänlaiseen seurakuntaan pääsen jos pääsen, vai odottavatko minua jotkin muut haasteet? Mihinkähän vielä postittaisin hakemuksen?
Toisaalta tyhjältä pöydältä aloittaminen on aina myös uusi mahdollisuus. Sitä voi haastaa itsensä miettimään vaikkapa uusia opintoja. Pienemmissä pätkissä ja projektiluonteisesti työtä tulee tehtyä myös melko sähäkästi.
Kun työllä on jo aloittaessa tiedossa loppupäivämäärä, on tavoitteiden onnistumista siinä välimatkalla melko helppo arvioida. Ja aloittaminen uudessa paikassa haastaa aina tsemppaamaan ihan erilailla. Uuteen työhönsä haluaa aina pureutua nopeasti ja mahdollisimman hyvin.
Pysyvyydellä on toki arvonsa, niin seurakuntatyössä kuin elämänkin kannalta. Omissa haaveissakin siintää esim. kodin osto, joka ilman pidempiaikaista työpätkää on melko mahdotonta.
Ja vielä, kun sitä on sen verran uppiniskainen savolainen, että haluaisi asettua tänne mualiman nappaan asumaan ihan pysyvästi. Saas nähdä, mihin päädyn. Lähden kohti uusia seikkailuja kiitollisin mielin kaikesta viimeisinä vuosina oppimastani ja toiveikkaana tulevaisuuden suhteen.
Terveiset keväisestä Münchenistä!
Minulla oli ilo ja kunnia olla työntekijänä mukana Kuopion seurakuntien nuorten matkalla Saksan Müncheniin IYF tapahtumaan. IYF eli International Youth Festival on kuopiolaisten, prestonilaisten ja müncheniläisten seurakuntien yhteinen perinne.Festivaali järjestetään vuorovuosin näissä kolmessa kaupungissa ja maassa. Tapahtuman perusideana on erimaalaisten ja myös eri kirkkokuntiin kuuluvien nuorten keskinäinen tapaaminen ja ajatustenvaihto.
Viiden päivän ohjelma koostuu työpajoista, yhdessä toteutettavista jumalanpalveluksista, illanvietoista ja kaupunkiretkistä. Jo viime vuonna, ollessani ensimmäistä kertaa mukana järjestämässä festivaalia täällä Kuopiossa, jäin tapahtumaan koukkuun. IYF- tapahtuman luonnetta on mahdotonta lopulta ymmärtää, ennen kuin sen on itse kokenut.
Mutta kun Hirvijärven leirikeskuksen kodassa yökahvilassa kuuntelee vähän aikaa katolisen englantilaisen nuoren ja luterilaisen kuopiolaisnuoren syvällistä ja omaehtoista ajatuksenvaihtoa, on helppoa ymmärtää, että käsillä on jotain todella arvokasta kohtaamista. IYF on käytännön ekumeniaa, se on rajojen murtamista ja ennakkoluulojen voittamista.
Tämän vuoden festivaalin teemana Saksassa oli ”I am who I am” - Olen kuka olen. Viikon aikana työstimme ajatuksia siitä, että jokaisella nuorella on oikeus saada kokea olevansa arvokas juuri sellaisena omana itsenään kuin on. Puhuimme paljon ennakkoluuloista ja syrjinnästä ja siitä, miten ennakkoluulot voidaan voittaa. Ja miten itseään saa kunnioittaa Jumalan luomana ilman, että kukaan voi tulla sanomaan, että olet jotenkin vääränlainen.
Viikon aikana olimme paljon myös todellisen Pyhän äärellä. Kun festivaalin päätösmessussa intouduimme spontaanisti tuolla 70 henkilön porukalla tanssaamaan letkajenkkaa pitkin kirkkosalin käytäviä, ajattelin, että nyt olen kerrankin elämässäni taas ollut kosketuksissa johonkin todella pyhään ja ainutlaatuiseen. Ylipäätään jokapäiväiset yhteiset ehtoollisen vietot muodostuivat tälläkin festarilla viikon kohokohdiksi.
Sellaista Pyhää iloa, jota tuolla festarilla yhdessä nuorten kanssa koimme, toivoisin voivani osaltani tuoda nuorisotyöhön myös täällä koto-Kuopiossa.
Ehkäpä rokkaamme, poppaamme ja tanssaamme Pyhän äärellä pian taas myös Alavan kirkossa. Ilon kautta! -niin kuin nuorisotyön epävirallinen mottomme kuuluu.
Kirkolliskokous kevät 2011: Jälkitunnelmia – sunnuntaina 8.5.
Kirkolliskokouksen viimeinen istuntopäivä, perjantai 5.5. alkoi aamumessulla, jonka johti Seinäjoen kirkkoherra Tapio Luoma. Olipa mukavaa palvella messussa kuorolaisena yhdessä muutaman muun edustajan kanssa.Tapio pohti saarnassaan edellisen sunnuntain evankeliumia, jossa Jeesus tulee lukittujen ovien taakse piiloutuneiden opetuslastensa luo. Jäin miettimään hänen ajatustaan siitä, miten pelkoa on turha paeta. Se tulee myös lukittujen ovien taakse. Vain Kristuksen lahjoittama rauha voi siitä vapauttaa.
Aamupäivän aikana hyväksyimme kolme kirkkolain ja –järjestyksen muutosta yksimielisesti ja keskusteluitta. Yksi koski kirkkohallituksen oikeutta tehdä talouden ja hallinnon tarkastuksia niissä seurakunnissa, jotka ovat saaneet keskusrahastoavustuksia. Toinen oli lainsäändäntötekninen muutos, joka liittyi viime syksynä hyväksyttyihin virkamiesoikeudellisten säädösten muutokseen.
Kolmas koski hautaustoimesta perittäviä maksuja. Muutoksen tarkoitus on velvoittaa seurakunnat ottamaan huomioon hautaustoimen palvelujen tuottamisesta aiheutuvat kustannukset, kun ne päättävät hautaustoimen maksuista. Hautaustointa, jossa kaikkia saman kunnan asukkaita kohdellaan samoin perustein, ei tule rahoittaa kirkon jäsenten maksamalla kirkollisverolla, vaan yhteisöveron tuotolla ja palvelumaksuilla.
Aamupäivän istunto päättyi arkkipiispan yhteenvetoon viikon työstä. Hän totesi, miten toisaalta katselimme eteenpäin pohtiessamme tulevaisuusselontekoa, seurakuntarakenteita ja päättäessämme talouteen vaikuttavista kysymyksistä. Toisaalta käsittelimme kirkon perintöä pohtiessamme lähetekeskusteluissa kirkkoherran vaalitapaa ja diakonaattikysymystä, jotka molemmat ovat olleet kirkkomme agendalla vuosikymmenien ajan.
Arkkipiispa haastoi meitä miettimään vielä keskinäistä kunnioitusta ja luottamuksen rakentumista: luottamus syntyy aina ihmisten välillä, ei linjausten ja suuntausten välillä. Kirkossakaan.
Tämä ajatus oli mielen pohjalla, kun kotimatkalla lauantaina kävin katsomassa Kansallisteatterissa Heini Junkkaalan keskustelua herättäneen "Kristuksen morsiamen". Näytelmä viestitti välillä rajustikin samaa sanomaa: luottamus syntyy vain ihmisten välillä, ei heidän edustamiensa linjausten välillä.
Kirkolliskokous kevät 2011: Päätöksiä, kulttuuria, kyläily – torstaina 5.5.
Torstaina käsittelimme ja hyväksyimme muun muassa kirkkohallituksen, ulkoasiain neuvoston ja työmarkkinalaitoksen toimintakertomukset sekä keskusrahaston tilinpäätöksen. Päätimme muuttaa Kirkon työmarkkinalaitosta johtavan sopimusjohtajan nimekkeen työmarkkinajohtajaksi.Kirkon ulkoasiain neuvostoon valitsimme Tuula Siljasen Mikkelistä ja varajäseneksi Jyri Kemppaisen Joensuusta, siis Kuopion hiippakunnasta. Molemmat ovat olleet lähetystyössä, Siljanen Lähi-idässä ja Kemppainen Tansaniassa.
Illalla tutustuimme Turun tuomiokirkossa kulttuuripääkaupunkivuoden viralliseen näyttelyyn ”Viimeinen ehtoollinen”. Sen esitteli meille asiantuntevasti näyttelyn kuraattori Perttu Ollila. Näyttely mahdollistaa, syvän hengellisen vuoropuhelun kansallispyhäkössä Ekmanin alttarifreskon, Pauno Pohjolaisen, Andy Warholin ja Francine LeClerqin modernien taideteosten sekä kirkkoon hiljentymään tulevien ihmisten kesken.
Erityisesti mieltäni jäi askarruttamaan kuraattorin sitaatti ranskalaiselta jesuiitalta, jonka nimen tietysti unohdin ja jota tässä muistinvaraisesti lainaan: ”Kristinusko on syntynyt Jeesuksen poissaolevan ruumiin ympärille.” Ensimmäisenä pääsiäisenä todettiin: ”Ei hän ole täällä.” Ajattelen, että Jeesuksen poissaolo realisoituu läsnäoloksi aina, kun vietetään pyhää ehtoollista.
Tänään oli muuten ilo olla kuopiolainen: Pauno Pohjolaisen teos Turun tuomiokirkon Agricolan kappelissa "Viimeinen ehtoollinen" teki vaikutuksen moniin kirkolliskokousedustajiin. Minua puhutteli kenties eniten koko näyttelyssä Pohjolaisen teoksen riimuun sidottu pyhäkoulutaulun karitsa. Sekin sykähdytti, että näyttelyn esitteessä mainitaan myös Päivärannan kirkon alttariteos.
Arkkipiispa Kari Mäkinen ja arkkipiispatar Eija Mäkinen olivat kutsuneet kirkolliskokousedustajat ja kirkolliskokouksen työntekijät tutustumaan vasta remontoituun arkkipiispantaloon. Ilta sujui rattoisasti valoisissa, tyylikkäissä saleissa keskustellen ja kahvitellen.
Yhdestä salista löytyi myös sähkönsininen, muovinen Luther, jonka arkkipiispa on saanut lahjaksi Wittenbergistä. Reformaation juhlavuosikymmenen kunniaksi Wittenbergin Luther-patsaasta on tehty 800 eriväristä muovikopiota, joista yksi on päätynyt Turkuun.
Arkkipiispan luona saimme kuulla Turun tuomiokirkkoseurakunnan uutta käsikelloyhtyettä, jonka johtaja Anu Åberg oli juuri palannut opintomatkalta Seppo Kirkisen johtamista Dolcen harjoituksista. Onnittelut ja terveiset Vuoden kanttori Sepolle tätäkin kautta.
Kuvateksti:
Kirkolliskokouksen nuorimmainen, Heinäveden pappilan poika Sisu Tammisalo tekee tuttavuutta sähkönsinisen muovisen Lutherin kanssa. Sisun äiti Minnamaria on kirkolliskokousedustaja.
Kuva: Annika Määttänen.
Kirkolliskokous kevät 2011: Tulevaisuuskeskustelua – keskiviikkona 4.5.
Keskiviikkona 4.5. jatkoimme valiokunnassa parokiaalisuusesityksen käsittelyä. Mietintö valmistunee tänään.
Viime syksynä meille esiteltiin kirkon ensimmäinen tulevaisuusselonteko vuoteen 2020. Yleisvaliokunta sai tehtäväkseen valmistaa mietinnön selonteosta ja se on valinnut uudenlaisen tavan valmistella sitä. Tavoitteena lienee haastaa ja sitouttaa mahdollisimman suuret joukot pohtimaan kirkon tulevaisuuskysymyksiä.
Valiokunta on nimittäin pyytänyt mietintönsä pohjaksi lausunnot kirkolliskokouksen eri valiokunnilta ja ainakin hiippakuntavaltuustoilta. Lausuntoja lienee tarkoitus käyttää valmisteltaessa valiokunnan omaa mietintöä, jota käsitellään vasta syksyn istuntoviikolla. Toimintatapaa on hieman kritisoitu käytävillä ja kahvipöydissä. On kyselty, teettääkö valiokunta oman työnsä muilla.
Toinen uusi työskentelytapa oli järjestää paneelikeskustelu tulevaisuusselonteosta. Valiokunta oli kutsunut kolme viisasta miestä ja yhden viisaan naisen arvioimaan ja pohtimaan tulevaisuusselontekoa kirkolliskokouksessa.
Viisas nainen eli Pauliina Parhiala oli valitettavasti yllättäen estynyt tulemasta Turkuun, mutta Ahti Hirvonen, Ari Hukari ja Ilkka Halava olivat edustaja Hilkka Olkinuoran tentattavina. Hän johti paneelia tyylilleen uskollisesti, reippaasti ja hauskoin, yllättävin kielikuvin.
Mieleen jäi erityisesti Ari Hukarin haaste riisua kirkon hallintorakennetta ja pohtia sitä kautta myös seurakuntarakennetta. Tärkeintä hänen mielestään olisi vapauttaa mahdollisimman moni kirkon työntekijä hallinnosta ja byrokratiasta perustyöhön seurakuntalaisten parissa.
Ahti Hirvonen korosti muun muassa vapaaehtoisten seurakuntalaisten panosta kirkon toiminnassa.
Ilkka Halavan mielestä kirkon ei pitäisi vain reagoida toimintaympäristönsä muutoksiin, vaan ennakoida niitä, ja siihen tulevaisuusselonteko tarjoaa jatkossa hyvän mahdollisuuden. Tosin hän totesi, että tämän tulevaisuusselonteon asiat olisi voitu kirjoittaa jo vuonna 2004.
Hilkka Olkinuora harmitteli iltamyöhällä facebookissa, ettei hän hoksannut kysyä, mitä nyt olisi pitänyt sisällyttää tulevaisuusselontekoon.
Kirkolliskokous kevät 2011: Moniäänistä keskustelua – tiistaina 3.5.
Tällä istuntoviikolla on palattu vanhaan kirkolliskokouksen hartauskäytäntöön ja aamurukoukset pidetään istuntosalissa. Aiemmilla istuntoviikoilla oli messu joka aamu Maarian kirkossa klo 8.15. Kun päivät ovat pitkiä, tuntuu hyvältä, että päivä alkaa vasta klo 9 yhteisellä rukouksella ja virrellä.
Tänä aamuna eteläpohjalainen edustaja Antti Niemi-Aro muistutti meitä elämän oikeasta tärkeysjärjestyksestä ja veisuutti luottamushenkilön virren 443. Siinä pyydetään kykyä kuunnella, neuvotella ja nähdä olennainen.
Sitä tänään tarvittiin, kun käytiin lukuisien puheenvuorojen lähetekeskustelu edustaja-aloitteesta, joka on Anna-Mari Kaskisen kirjoittama ja muutamien muiden allekirjoittama. Aloite on syntynyt siitä huolesta, että viimeaikaisissa kirkollisissa keskusteluissa keskinäinen kunnioitus ja toinen toisensa kuunteleminen on usein unohtunut.
Aloitteessa ehdotetaan kirkon ykseyttä vahvistavan työryhmän perustamista. Lähetekeskustelu oli jo varsin moniääninen. Useimmat pitivät aloitetta hyvänä ja rakentavana, vaikka muutamat ehättivät esittämään ehtojakin keskustelun suunnalle tai loppupäätelmille.
Työryhmälle esitettiin vaihtoehdoksi laajempien keskustelufoorumien luomista ja haastettiin piispoja keskustelun käynnistäjiksi. Samalla pidettiin tärkeänä, että keskustelu olisi mahdollisimman laajaa. Luulen, että vanha, viime vuosisadan ekumeeninen metodi olisi aika toimiva: etsisimme kirkossa sitä, mikä meitä luterilaisina yhdistää. Silloin olisi helppo käsitellä myös niitä kysymyksiä, joista ajattelemme eri tavoin, moniäänisesti.
Hallintovaliokunnassa valmistelimme mietintöä kirkkohallituksen parokiaalisuusesityksestä. Parokiaalisuus tarkoittaa alueellisuuteen perustuvaa seurakuntajakoa, joka meillä Suomessa on sidottu kuntarajoihin. Jos saman kunnan sisällä on useampia seurakuntia, niiden on muodostettava seurakuntayhtymä.
Kokouspaikkamme Turun kristillisen opiston keittiö on kuuluisa herkuistaan. Erityisesti salaattipöytä on kauniisti katettu, monipuolinen ja ravitseva. Lounaaksi meille tarjottiin muun muassa smetanassa haudutettuja kaalikääryleitä. Jälkiruuaksi oli tervajäätelöä, josta ei tullut suosikkiani.
Ilta on vapaa suurimmalle osalle. Vain lakivaliokunta jäi puurtamaan valmiiksi mietintöjään ja piispat pitämään omaa neuvotteluaan. Osa lähti kävelyretkelle Koroisiin, osa kyläilemään, osa kulttuurikaupungin hulinaa ihmettelemään.
Kirkolliskokous kevät 2011: Alkuun on päästy - maanantaina 2.5.2011
Piispan tehtävä on kirkkojärjestyksen mukaan vaalia kirkon ykseyttä. Sekä piispa Mikko Heikka että arkkipiispa Kari Mäkinen hoitivat tätä tehtävää ansiokkaasti kirkolliskokouksen kevätistuntokauden alkajaisiksi. Mielenkiintoista oli se, että kumpikin korosti Kristusta kirkon ykseyden perustana.Piispa Heikka saarnasi avajaismessussa Maarian kirkossa. Hän totesi, miten raamatuntulkintojen kirjo omassa kirkossamme ja koko kristikunnassa todistaa Jumalan Sanan voimallisuudesta. Monien tulkintojen keskellä hän haastoi meitä etsimään yhteyttä kiistakysymyksissä ja kuuntelemaan Kristusta, joka on yksi.
Arkkipiispa Mäkinen täsmensi avauspuheessaan moniäänisyyden käsitettä, jota viime aikojen kirkollisessa keskustelussa on paljon käytetty. Aito moniäänisyys on sitä, että jokainen kirkon jäsen voi yhteisen pappeuden perusteella osallistua keskusteluun ja tulla kuulluksi kirkossa, jonka ykseyden perusta on Kristus.
Molemmat puheenvuorot löytyvät kirkkoverkosta osoitteesta http://evl.fi/
Täysistunnoissa käytiin muutamia lähetekeskusteluita, joista ennakkoon kiinnostavimmat olivat kysymykset diakonaattivihkimyksestä ja kirkkoherran vaalitavan muutoksesta.
Kirkkohallituksen esitys diakonaattiin vihkimisestä merkitsisi toteutuessaan, että kirkko alkaisi vihkiä diakoneja, diakonissoja, nuorisotyönohjaajia ja kanttoreita diakonaattiin. Tätä asiaa kirkossa on pohdittu jo vuosikymmeniä. Ehkä olisi aika saada päätös aikaiseksi.
Vihkimys olisi vapaaehtoinen ja sen kautta lisättäisiin näiden viranhaltijoiden hengellisiä oikeuksia. He voisivat saarnata kirkkoherran luvalla, hoitaa sanajumalanpalveluksia omalla työalallaan ja jakaa ehtoollista.
Vihkimys ei olisi kelpoisuusvaatimus virkaan, vaan se olisi vapaaehtoinen niin virassa oleville kuin uusille virkoihin hakeville. Tämä herätti eniten kritiikkiä muutaman puheenvuoron keskustelussa.
Mielestäni on ymmärrettävää varata pitkähkö siirtymäaika nyt virassa oleville, mutta ei seurakunnissa voi pysyvästi olla virkaan vihittyjä ja vihkimättömiä diakoneja, diakonissoja, nuorisotyönohjaajia tai kanttoreita. Se johtaisi kestämättömiin tilanteisiin sekä valittaessa uusien työntekijöitä että jaettaessa työtehtäviä. Tästä käytin lyhyen puheenvuoron.
Vilkkain keskustelu syntyi kirkkoherran vaalitavan muutoksesta. Esityksen mukaan ensisijaisesti kirkkovaltuusto tai yhtymissä seurakuntaneuvosto valitsisi kirkkoherran kaikista niistä hakijoista, jotka tuomiokapituli on todennut kelpoisiksi.
Toissijaisesti voitaisiin järjestää vaali lähes entiseen tapaan sen jälkeen, kun tuomiokapituli on asettanut kolme hakijaa vaalisijoille, kuitenkin niin, että ylimääräisen ehdokkaan mahdollisuudesta luovuttaisiin. Välitöntä vaalia kirkkovaltuusto ja yhtymissä seurakuntaneuvosto esittäisi kapitulille ennen viran avoimeksi julistamista.
Keskustelua herätti eniten se, kumpi vaalitapa olisi ensisijainen. Useimpien puheenvuoron käyttäjien mielestä seurakuntalaisten oikeudesta valita kirkkoherransa ei pitäisi luopua.
Jos tavoitteena pidetään sitä, että kirkkoherran virkaan valitaan seurakunnan johtamistehtävään paras ja soveltuvin hakija, olen kallistumassa esityksen kannalle eli ensisijainen vaihtoehto olisi välillinen vaali. Silloin valtuusto tai seurakuntaneuvosto saisi käyttöönsä henkilöarvioinnit ja voisi muillakin tavoin haastatella ja testata hakijoiden soveltuvuutta virkaan.
Välillinen vaalitapa olisi myös nopeampi ja antaisi hakijoille mahdollisuuden hakea myös muita virkoja samaan aikaan.
Toivottavasti lakivaliokunta saa valmistelluksi hyvän mietinnön päätösesityksineen syysistuntokaudelle.
Päivälle tuli pituutta kokonainen kellonympärys. Aika uuvuttavaa näin alkajaisiksi, kun muutamat edustajat ovat lähteneet varhain aamulla kotoaan kohti Turkua. Ehkä puhemiesneuvosto voisi suunnitella ensimmäisen päivän työjärjestyksen jatkossa inhimillisemmäksi.
Huomaan, että muutamat edustajat kirjoittavat blogejaan ja päivittävät facebookia täysistuntojen aikana. Facebookia minäkin selailen puheenvuoroja kuunnellessani ja saatan kommentoidakin, mutta blogiin en osaa keskittyä kuin omassa rauhassa.
Keskeneräisenä ystäväksi
Keskuudessamme elää paljon yksinäisiä ihmisiä. Yksinäisyys voi olla toisen kohdalla rentouttava voimia antava kokemus ja tunnetila. Toisen kohdalla yksinäisyyden tunne raastaa ja kuluttaa.
Sotien jälkeisinä rakentamisen vuosina ihmisten elämä oli yhteisöllistä, toisista välittävää. Ihmisillä oli luottamus, että yhteisestä hyvästä rakentuu myös yksilön hyvä. Onko yksilön hyvän rakentaminen saanut ajassamme sellaiset mittasuhteet, että se ei aina anna riittävästi tilaa yhteisen hyvän tavoittelemiselle?
Nuoruudessani kohtasin yksinäisyyden tunteen vahvimmin suuressa ihmisjoukossa, jossa koin muilla olevan enemmän ystäviä. Nykyisin kohtaan yksinäisyyttä vahvasti siellä, missä arvoni joutuvat koetukselle tai niitä ei arvosteta. Ajattelutapani ja asenteeni saattavat tietyssä ympäristössä johdatella minua yksinäisyyden poluille.
Mikä meitä estää muistamasta yksinäisiä? Yksinäisyyden tunnistaminen saattaa joskus haitata muistamista. Puuttuvat sanat tai viemiset, sopimaton ajankohta tai vaatetus.
Voisimmeko lähestyä yksinäistä ajatuksella, että koska en keksinyt mitään erityistä, päätin tuoda jotain pientä ja hyvin vaatimatonta – toin itseni.
Myös yksinäisyyden kanssa kamppailevan voi olla vaikea kutsua ystävää luokseen. Este voi olla vakava sairaus, masennus, vaatimattomat valmistelut tai kodin epäjärjestys. Este voi olla yksinkertaisesti oman mitättömyyden tunne.
Kaikki esteemme ovat peräisin omien asenteiden vankilasta. Tämän vankilan portit aukeavat parhaiten, kun ei sovita vierailuaikoja, ei mietitä vuorosanoja eikä tulkita kohtuuttomasti toisen tarpeita. Eikä pyritä ratkomaan toisen elämän asioita.
Yllätysvierailu tai muu ennalta arvaamaton kohtaaminen riisuu meidät varautumisen tuomalta tuskalta ja vaivalta. Se antaa tilaa ilolle ja yhdessäololle.
Tuttavani kertoi ystävästään, joka usein pyytää käymään.Vierailun aikana puhutaan vain muutama sana. Vierailu on enemmän yhdessäoloa, hiljaisuutta kuunnellen. Hyvästellessä ystävä kiittää muistamisesta ja pyytää uutta vierailua.
Toivon, että voisin olla samanlainen. Lähimmäisen kohtaaminen ilman ennakkosuunnitelmia, luottaen kohtaamishetkeen lienee parasta muistamista. Jos sanoja annetaan, hyvä niin. Kuulluksi tuleminen lienee meille kaikille kuitenkin sitä parasta.
Viime vuosituhannet kestäneissä kokeissa ja tutkimuksissa on havaittu, että keskeneräisyyden paljastaminen on yksi parhaita lääkkeitä yksinäisyyden tunnetta vastaan, sillä se synnyttää luottamusta. Oma kokemukseni on, että aluksi lääkkeen nieleminen tuntuu vaikealta, mutta se auttaa – ehdottomasti.
Hyvä ystävyys lepää luottamuksen varassa. Heikkoutensa tunnistanutta ja tunnustanutta on helppo lähestyä, hänen lähellään on tilaa hengittää. Hänen kanssaan voi jakaa monenlaisia kokemuksia. Oman arvottomuuden tunne voi helpottaa.
Hidastetaan hetkeksi vauhtiamme, aistitaan ympäristöämme, kuunnellaan toisiamme. Annetaan yksinäisyyden hetken olla aivan itsekseen – annetaan sille lomaa.
”Yksinänsä lentämään, ei kukaan opi ikinään.”
Verolle vastinetta
Rakkaan kansankirkkomme keskuudessa käytyä keskustelua on viime aikoina paljolti leimannut tämän ajan ääri-ilmiöt sekä kirkosta eroamiset. Kirkkoa on toivottu ja jopa vaadittu mukautumaan enemmän nykyaikaan, lähestymään paremmin nykyihmistä ja sisällyttämään sanomaansa nykytutkimuksen tuloksia.Olemmeko pysähtyneet riittävästi miettimään, mitä tuo ”nyky” lopulta merkitsee? Mitä tuo toive tai vaatimus oikeasti sisältää? Voisiko jopa olla niin, että mitä enemmän kirkko on mennyt tuohon ”nykyyn”, sitä enemmän ”nykyä” on vaadittu.
Jos kirkon työtä ja olemusta vertaisi kielikuvalla hoitotyöhön, avautuisiko nykytilanne millään tapaa nykyihmiselle - nykyhetkessä.
Veronsa tunnollisesti ja ahkerasti maksanut Jalmari kokee, että hänen kohdallaan asiat eivät ole kunnossa. Liekö kyseessä jokin sairaus? Hetkeksi asia unohtuu palatakseen uudelleen mieleen entistä voimakkaampana. Pelko hiipii mieleen. Mutta vielä tämän kanssa pärjää, Jalmari päättää.
Vaiva pahenee, ilmaantuu ahdistustakin. Kuolemakin käy mielessä, elämän rajallisuus alkaa puhuttaa. Lopulta Jalmari hakeutuu lääkäriin. Lääkäri tutkii ja kyselee, tuntee epävarmuutta oudon vaivan äärellä – ehkä huolestuukin. Lääkäri kehottaa Jalmaria tarkkailemaan taudin kehitystä ja rohkaisee sanomalla, että on hyvä ja vastuullista huolehtia itsestä.
Jalmari miettii kotimatkalla, mikä oli se apu, jonka hän sai. Vai jäikö hän ilman apua? Eikö lääkäri osannut auttaa? Pelkäsikö lääkäri minun mahdollisia reaktioitani, jos olisi kertonut totuuden? Miksi en saanut lähetettä paikkaan, jossa vaiva olisi tuttu tai jossa totuus olisi uskallettu tuoda julki? Minulle on kerrottu, että verovaroilla järjestetään minullekin apua. Jalmari oli ymmällä, hän koki avuttomuutta. Hän tunsi sillä hetkellä itsensä yksinäiseksi.
Jalmari ei ole asiansa kanssa yksin. Myös minä joudun ja on tarpeellistakin miettiä, kumpaanko seuraavanlaisista kahdesta erilaisesta hoitokodista hakeudun.
Ensimmäinen vaihtoehto on yksilöllisyyttä korostava ”vapaan kasvatuksen” ja itsepalvelun hoitokoti, jossa hoidettavan tulee itse määritellä vaivansa sekä itselle sopiva hoito. Toinen vaihtoehto on yhteisöllisyyttä vaaliva hoitokoti, jossa hoidettava vaivansa aiheuttamassa tuskassa nöyrtyy ja luottaa saamaansa hoitoon, joka hoito parantaa ja johon kuuluu myös neuvo taudin uusimisen välttämiseksi.
Uskon, että Jalmarin kanssa saan vastinetta veroilleni, kun kirkko ilman erityistä ”nykyä” haluaa ja uskaltaa vahvasti pitäytyä Jumalan sanan ja luterilaisten tunnustuskirjojen opetuksessa. Epävarmuutta kokeville on hyvä neuvo, että raamattua tulee selittää raamatulla. Jos kirkon opetusta kohtuuttomasti leimaavat järjen, tutkimustulosten ja muun inhimillisen pohdinnan tuotokset, Jalmari jää kanssani helposti vaille neuvon, opetuksen, nuhteen ja lohdutuksen sanoja.
Pyytäkäämme kaikki yhdessä, että rakkaan kansankirkkomme työtä tahdomme ja uskallamme tehdä raittiisti Pyhän Raamatun viitoittamalla tiellä. Sen työn arvoa ei mitata rahassa. Siinä on vastine kirkollisverolle – vailla vertaansa.
Elämänhistoria kirjoittaa myös tätä päivää
Eduskuntavaalien tienoilla on mielenkiintoista kuunnella eri puolueiden lähihistorian tulkintaa. Menneisyyttä arvioidaan tarkkaan monesta näkökulmasta erityisesti edellisen vaalikauden ajalta.Oppositiopuolueiden näkökulma edelliseen hallituskauden historiaan on tavallisesti erilainen kuin hallituspuolueiden. Kuitenkin vasta pidemmän ajan, ehkäpä vuosikymmenten, jälkeen pystytään näkemään sellaisia syitä ja seurauksia, joille ollaan nykyhetkessä sokeita.
Olin sairaalasielunhoidon erityiskoulutuksessa. Siellä jokainen sai tehtäväkseen piirtää elämänsä historian janalle aina syntymästä tähän päivään. Paperille merkittiin tärkeät ajanjaksot ja tapahtumat sekä tärkeät ihmiset, jotka ovat vaikuttaneet elämään.
Tehtävän saattoi tehdä monella tasolla. Yksi taso oli vuosilukujen ja päivämäärien kirjaaminen sen mukaisesti, milloin oli mennyt kansakouluun tai valmistunut ammattiin tai milloin oli solminut avioliiton tai saattanut läheisiään hautaan.
Toinen taso elämän janalla oli persoonan kehittymisen vaiheiden kirjaaminen paperille vaikkapa sen mukaan, milloin arvelen itsenäistyneeni vanhemmistani, minkälaisia vaiheita on uskonnollisen ajattelun tai sukupuolisen kehityksen historiassani tai milloin ajattelen nuoruuteeni usein kuuluvan mustavalkean ajattelutavan väistyneen monisäikeisemmän ajattelun tieltä.
Tehtävä osoitti menneisyyden imun ja vaikutuksen tähän päivään. Menneisyytemme takia olemme nyt tässä ja sitä, mitä olemme. Menneisyytemme vaikuttaa tulevaisuudenratkaisuihimme. Ei ole mahdollista aloittaa uutta elämänvaihetta puhtaalta pöydältä.
Olen työssäni nähnyt, miten huikeita asioita elämänhistorian jakaminen toisen ihmisen kanssa voi merkitä. Kerrottuaan elämänsä vaiheista sairas vanhus on halunnut nousta sängyn pohjalta tuoliin istumaan ja nauramaan. Elämäntarinan kertominen luo yhteyttä ja synnyttää toivoa.
Näin tapahtuu vaikkapa palvelevassa puhelimessa, missä soittaja kertoo oman tulkintansa elämästään puhelimen päivystäjälle. Taustalla on kokemus yhteydestä. Me kaikki kuulumme yhteen ja tämä päivä elämässämme kuuluu johonkin yhteyteen. Ymmärrämme, että tätä päivää ei olisi ilman eilistä, eikä huomista ilman tätä päivää.
Toivo elämässämme liittyy Jumalan tarinaan luomakunnan eilisestä, tästä päivästä ja huomisesta. Se kertomus on alkanut jo kauan ennen meitä ja se jatkuu meidän jälkeemme. Meidän historiamme on osa Jumalan historiankirjoitusta.
Rajapinnalla
Aloitin nykyisessä virassani johtavana sairaalapappina viime syyskuun alussa. Yli puolen vuoden aikana olen haistellut kuopiolaisen sairaalamaailman ilmaa.
Ovet tuntuvat sairaaloissa olevan avoinna kirkon työlle. Ihmiset kaipaavat kuuntelemista ja kuulemista, ehtoollisen sakramenttia, rippiä, rukousta, sängyn vieressä istumista. Elämä sairaalassa on toisenlaista.
Työntekijät ovat ottaneet hyvin vastaan. Yritin kuvailla osaston kehittämispäivässä sairaalapapin kaksijakoista roolia jotenkin rajapinnalla toimimiseksi. Kirkko maksaa palkan ja työtä tehdään sairaalassa. Silloin sain kuulla vakavan äänen: ”Kuule, sinä kuulut meidän osaston henkilökuntaan. Toivottavasti olet täällä mahdollisimman paljon. Täällä sinua tarvitaan.” Ei ole tarvinnut miettiä, ollako vai eikö olla.
Konkreettisesti sairaaloiden myönteinen arvostava asenne kirkon työhön näkyy työtiloissa. Niuvassa ja KYS:n Julkulan sairaalassa sekä Harjulassa on jokaisessa papilla oma kalustettu työhuone. KYS:n Puijon sairaalassa on kaksi työhuonetta, pieni hiljainen huone sekä pieni kappeli.
Kiinteistökustannuksiin ei mene sairaalasielunhoidossa seurakunnan budjettivaroja.
Paikallisseurakunnissa mietitään, kuinka saataisiin parempi kontakti nuoriin aikuisiin ja työikäisiin. Nuoret aikuiset eroavat eniten kirkosta. Sairaalan työntekijät, monet potilaista ja heidän läheisistään ovat juuri näitä nuoria aikuisia ja työikäisiä. Heidän kanssaan sairaalapapit tekevät työtään päivittäin.
Kuopiossa onkin sairaalasielunhoidolla ainutlaatuisen laaja-alainen työkenttä. Missään muussa Suomen kaupungissa ei ole sekä kriminaalimielisairaalaa että yliopistollista sairaalaa. Harvassa kaupungissa on myös yhtä paljon potilaita yhtä sairaalapappia kohti, noin 400 sairaansijaa.
Kysyntää kirkon työlle Kuopion sairaaloissa on, vielä. Tarjonnasta on pidettävä huolta.
Koko kirkko on Lutherin mukaan parantumattomien ihmisten sairaala. Se on täynnä monenlaista vaivaista. Kristuksen valtakunta onkin alituista toinen toistensa kantamista, niin sairaaloissa kuin kodeissa tai työpaikoilla.
Leipäjonot
Suomen perustuslain 19§:ssä säädetään kansalaisen oikeudesta sosiaaliturvaan seuraavasti:
”Jokaisella, joka ei kykene hankkimaan ihmisarvoisen elämän edellyttämää turvaa, on oikeus välttämättömään toimeentuloon ja huolenpitoon.
Lailla taataan jokaiselle oikeus perustoimeentulon turvaan työttömyyden, sairauden, työkyvyttömyyden ja vanhuuden aikana sekä lapsen syntymän ja huoltajan menetyksen perusteella.
Julkisen vallan on turvattava, sen mukaan kuin lailla tarkemmin säädetään, jokaiselle riittävät sosiaali- ja terveyspalvelut ja edistettävä väestön terveyttä. Julkisen vallan on myös tuettava perheen ja muiden lapsen huolenpidosta vastaavien mahdollisuuksia turvata lapsen hyvinvointi ja yksilöllinen kasvu.
Julkisen vallan tehtävänä on edistää jokaisen oikeutta asuntoon ja tukea asumisen omatoimista järjestämistä.”
Suomi ei ole koskaan ollut yhtä vauras kuin nyt. Siitä huolimatta Suomen valtio ottaa vastaan EU-hätäapuna vastaan kuivamuonaa. Siitä huolimatta ihmiset joutuvat jonottamaan leipää siellä, missä sitä jaetaan ilmaiseksi.
Perustuslaki takaa oikeuden perustoimeentulon turvaan jokaiselle sitä tarvitsevalle. Tukeen on oikeus, jos henkilö ei voi saada toimeentuloaan muulla tavoin. Tänä vuonna toimeentulotuen perusosa yksin asuvalle ja yksinhuoltajalle on 419,11 euroa/kk. Sillä ei paljoa saa.
Liian pieni toimeentulotuen perusosa on syy siihen, miksi myös Kuopiossa kolmannen sektorin yhdistykset jakavat ruokaa pienen budjetin turvin eläville ihmisille. Perusturvan pitäisi olla sen suuruinen, että kaikki ihmiset voisivat ostaa ja valita ruokansa kaupasta.
On toki hyvä että kauppojen ja leipomoiden ylijäämäelintarvikkeet jaetaan tarvitseville. Toinen vaihtoehtohan olisi niiden kuljettaminen kaatopaikalle hävitettäväksi. Sekin maksaa ja on kristillisen uskon näkökulmasta Jumalan viljan haaskaamista.
Leipäjonot ovat meille näkyvänä muistutuksena eri syistä taloudelliseen ahdinkoon joutuneiden ihmisten hädästä ja ahdingosta. Tämä hätä on ollut tiedossa edusmiehillämme ja -naisillamme Arkadianmäellä 1990-luvun puolivälistä saakka. Nyt rippikouluun tulevat nuoret ovat eläneet ja kasvaneet koko ajan eriarvoistuvassa Suomessa.
Ensimmäinen Kirkon ruokapankki aloitti toimintansa vuonna 1995 Tampereella. Vuosien 1996-1999 aikana toimi 65 ruokapankkia 170 seurakunnan alueella. Muutamat niistä toimivat edelleen. Kuopiossa ruokapankki perustettiin ensimmäisten joukossa ja lakkautettiin vuoden 2001 lopussa. Sen jälkeen Kuopiossa on diakonia-avustukset on annettu pääsääntöisesti osto-osoituksina kuopiolaisiin kauppoihin.
Parin viikon päästä valitsemme 200 kansanedustajaa neljäksi vuodeksi lakeja säätämään. Toivottavasti osaamme valita tehtävään sellaiset henkilöt, jotka saavat perusturvamuutoksen aikaan niin, että kaikkien ihmisten perustuslailliset oikeudet toteutuvat maassamme.
Monialaista yhteistyötä
Viime viikon torstaina pelti rysähteli ja rypistyi Kallansilloilla useaan otteeseen. Ensin kuin alkusoittona henkilö- ja kuorma-auto kolaroivat pohjoiseen johtavalla kaistalla ja hetken päästä tapahtui ketjukolari etelään johtavilla kaistoilla. Kaikkiaan yli 70 autokuntaa oli mukana kolareissa, joissa loukkaantuneista ihmisistä 15 tarvitsi sairaalahoitoa.Palo-, pelastus- ja poliisiviranomaiset hoitivat tehtävänsä mallikkaasti. Sairaankuljetukset ja kolariin joutuneiden evakuointi turvaan tapahtumapaikalta sujuivat hyvin. Kuopion yliopistollisen sairaalan henkilökunta hälytettiin suuronnettomuusvalmiuteen, kunnes selvisi, että loukkaantuneita oli pelättyä vähemmän. Ainekset paljon pahempaan onnettomuuteen olivat olemassa.
Yksittäinenkin ihminen voi hätätilanteessa omalla toiminnallaan estää pahempien vahinkojen syntymistä. Invataksin kuljettaja Martti Karvosen ripeä päätös lähteä varoittamaan takaa tulevia autoilijoita saattoi pelastaa joidenkin ihmisten hengen. Arkienkelinä voi toimia monella tavalla.
Aina uhkaavat tilanteet eivät pääty näin onnellisesti, että suurin osa vahingoista voidaan korvata rahalla. Liikenteessä myös kuollaan. 1970-luvulla liikenteessä kuoli vuosittain toista tuhatta ihmistä eli lähes saman verran kuin nykyisin itsemurhien kautta.1990-luvun alkupuolella liikenneonnettomuuksissa menehtyi noin 700 ihmistä ja viime vuonna alle 400. Kehitys on oikean suuntainen.
Luonnonkatastrofeille ja erilaisille onnettomuuksille olemme aina alttiina. Sen vuoksi meidän on varauduttava pahimpaan myös silloin, kun arki sujuu, niin kuin toivomme.
Siksi alueellamme toimii monialainen valmiusorganisaatio, jossa seurakunta on mukana. Kuopion seurakuntayhtymässä on noin 20 henkisen huollon (HeHu) tehtäviin sitoutunutta hengellisen työn työntekijää. Kolme valmiuspäivystäjää päivystää vuorollaan jatkuvasti kaikkina vuorokauden aikoina siltä varalta, että kirkon työntekijöitä tarvittaisiin onnettomuuden jälkihoitoon.
Kaupungin valmiusorganisaatio hälyttää seurakunnan päivystäjän siinä vaiheessa, kun tarvitaan henkistä huoltoa. Silloin seurakunnan HeHu-ryhmä lähtee parinkymmenen kaupungin sairaanhoitajan ja sosiaalityöntekijän kanssa tekemään omaa työtään pappeina, diakoneina ja kasvatuksen ammattilaisina, osana monialaisen kriisityön viranomaisverkostoa.
Tällä kertaa meitä ei tarvittu ja hyvä niin. Päivittäisonnettomuuksia varten Kuopion seurakunnissa toimii poliisipäivystys. Tarvittaessa poliisi saa mihin aikaan vuorokaudesta tahansa mukaansa papin tai diakoniatyöntekijän vaikkapa viemään kuolinviestiä surukotiin.
Näiden kahden viranomaisketjun lenkkeinä ja päivystäjinä kirkon työntekijät hoitavat omaa kutsumustaan kuunnellen ja tukien ihmisiä yllättävässä kriisitilanteessa.
Seppo Marjanen
valmiuspäällikkö
Onnea 459 vuoden ikäiselle seurakunnalle!
Ensi maanantaina 14.3.2011 tulee kuluneeksi 459 vuotta Ruotsin kuninkaan päätöksestä itsenäisen Kuopion kirkkopitäjän perustamisesta. Tämä ajankohta on Kuopion Kallaveden seurakunnan perustamisajankohta.
Kuopion kirkkopitäjä oli perustamisen aikaan hyvin laaja. Sen alue käsitti koko nykyisen Pohjois-Savon: Iisalmi, Pielavesi, Keitele, Kiuruvesi, Lapinlahti, Sonkajärvi, Vieremä, Sukeva, Leppävirta, Varkaus, Nilsiä, Muuruvesi, Varpaisjärvi, Juankoski, Tuusniemi, Karttula, Maaninka, Kuopion kaupunki, Vehmersalmi, Siilinjärvi ja Riistavesi.
Riistavesi jäi viimeiseksi seurakunnaksi, josta tuli oma kirkkoherrakuntansa vuonna 1924 Kuopion maaseurakunnasta eli Kallaveden seurakunnasta. Tämän vuoden alusta Riistavesi kuuluu uuteen ja laajaan Järvi-Kuopion seurakuntaan.
Historiasta sanotaan, että se on aaltoliikettä. Tämä näyttää olevan totta myös seurakuntien elämässä. Paluumuutto Kuopion pitäjän seurakuntaan eli Kallaveden seurakuntaan on alkanut. Ensimmäiseksi paluumuuttajaksi ehti Karttulan seurakunta. Karttula oli kappeliseurakuntana vuodesta 1769 ja sai oman kirkkoherransa vuonna 1900. Nyt Karttula on jälleen Kuopion pitäjän seurakunnan kirkkoherran kaitsennan alla.
Kuopion ensimmäinen tuomiorovasti Mathias Ingman jätti 1800-luvulla virkansa perinnöksi jatkajilleen huolehtia perustamansa koulun menestymisestä. Tästä syystä Kallaveden seurakunnan kirkkoherran virkaan on tuolta 1800-luvun jälkipuoliskolta asti kuulunut Ingmanin koulusta huolehtiminen. Tänä päivänä viran velvollisuuksiin kuuluu olla Tohtori Matthias Ingmanin säätiön hallituksen puheenjohtajana. Säätiö ylläpitää Ingmanin käsi- ja taideteollisuusoppilaitosta Siilinjärven Toivalassa.
Kuopion pitäjän seurakunnan ensimmäisille kirkonkelloille kävi köpelösti. Ensimmäisen kirkon vihollinen poltti vuonna 1611 ja vei kellon mennessään. Toinen kirkko valmistui vuonna 1639, jota kohta muutaman vuosikymmenen päästä jouduttiin laajentamaan. Tuli isonvihan aika ja liekö aiemmasta opittuna nimismies Henrik Hoffren hautasi pienemmän kellon turvaan viholliselta pappilan pellolle johonkin nykyiselle Väinölänniemelle.
Jostain syystä hän ei vihan laannuttua kaivanut kelloa esille vaikka sitä useissa rovastintarkastuksissa vaadittiin. Mikä lie sen kellon kohtalo? Kannattaisiko sitä vielä etsiä tehokkaalla metallinpaljastimella Väinölänniemeltä?
Kuopion tuomiokirkon edeltävän kirkon eli Kuopion neljännen kirkon kaunis saarnastuoli on vielä hyvässä käytössä. Puuseppä Erik Tegmanin vuonna 1754 tekemä saarnastuoli myytiin vuonna 1817 Enon kirkkoon.
Saarnastuolissa on kymmenen Mikael Toppeliuksen vuonna 1760 maalaamaa Raamatun henkilöä. Olen monesti ajatellut, kuinka tuon saarnastuolin mukaisesti tyylitelty uusvanha saarnastuoli sinne nousevien portaiden alla olevine veneen muotoineen sopisi hyvin Kallaveden kirkon saarnastuoliksi.
Sen myötä olisi helppo havainnollisesti kertoa lapsille ja nuorille siinä kuvatuista Raamatun henkilöistä ja oman seurakunnan historiasta. Lapsia ja nuoria Kallaveden seurakunnassa riittää, mikä on yhteinen ilon aiheemme!
Jumalanpalveluselämän neuvottelupäivien terveisiä
Toissa viikolla pidettiin Tampereella valtakunnalliset jumalanpalveluselämän neuvottelupäivät, joiden otsakkeena oli ”Tuumasta toimeen”.Mielenkiintoista antia oli Kirkon tutkimuskeskuksen tutkijan Kati Niemelän esitys viime marras-joulukuussa tehdystä tutkimuksesta ” Tuoretta tutkimustietoa jumalanpalveluksesta”.
Jumalanpalvelus seurakunnan sydäntoimintana on puhututtanut kaikkina aikoina. Tuon tästä pienen tuulahduksen Kallaveden kirkon vihkimisjumalanpalveluksesta mikkelinpäivältä vuodelta 1983. Tuolloin silloinen piispamme Jukka Malmivaara uuden kirkon vihkimispuheessaan sanoi: ”Olemme kuulleet viime aikoina eripuolilta meidänkin maatamme, mutta myös sen ulkopuolelta kysymyksen: ”Onko enää aihetta rakentaa uusia kirkkoja, hankkia niihin kalliita urkuja ja pitää yllä normaalia seurakuntaelämää?”
Tätä on perusteltu sillä, että ihmiset käyvät vähän kirkossa ja jumalanpalveluskin on vailla elävyyttä, näin sanotaan. On niitä, jotka näkevät tulevaisuuden mahdollisuutena sellaisen seurakunnan kokoontumisen, jossa pappi tuodaan pois alttarilta juontajaksi mikrofooni kädessä, urut korvataan yhtyeellä rumpuineen ja helistimineen ja kanttorin sijasta elehtivä laulaja kovalla äänellä toistaa muutamia hengellisiä iskusanoja. Lisäksi voimakkaat kovaääniset pitävät huolen, että huumaavaa ääntä riittää.
Tällainen kysymys on kyllä ajankohtainen. Seurakuntiemme nuoriso on suurelta osalta kasvanut uudentyyppisen hengellisen musiikin piirissä. Sitä ympäröi rock ym. voimakasrytminen musiikki. Ja meidän on syytä kysyä tällaisen uuden kirkon vihkimistilaisuudessa säilyykö luterilainen jumalanpalveluksemme virsineen ja liturgioineen, vai korvautuuko se jollakin muulla? Tämä on kirkon ydintä koskettava kysymys ja sen tähden tärkeä. "
Missä mennään tänään, liki kolmekymmentä vuotta näiden piispa Malmivaaran sanojen jälkeen? Mitä seurakuntalaiset tänä päivänä odottavat jumalanpalvelukselta?
Näihin kysymyksiin viime marras-joulukuussa tehty tutkimus antaa osaltaan vastauksia. Tuon tutkimuksen mukaan tämän päivän seurakuntalainen hakee jumalanpalveluksesta kokemuksia, joita kiireisen arjen keskellä on vaikea löytää muualta.
Jumalanpalvelukselta haetaan ennen kaikkea rauhaa, hiljaisuutta, voimia arkeen, uskon vahvistusta ja Jumalan läsnäoloa. Seurakuntalaiset haluavat, että kirkossa laulettaisiin vanhaa ja tuttua. Sen sijaan kirkon työntekijät kaipaavat kirkolliseen musiikkiin monipuolisuutta. Papin puheen pitää kuulua hyvin, hänen tulee puhua selkeää ja ymmärrettävää kieltä ja itse uskottava siihen mitä puhuu.
Jumalanpalveluksessa tulisi olla kiireetön tunnelma.
Tutustu tarkemmin tutkimukseen.
Kirkko opetti lukemaan
Juankoskella juhlitaan ensi viikonvaihteessa koululaitoksen 150-vuotisjuhlia ja Juankosken lukion 50-vuotisjuhlia.150 vuotta sitten Juantehtaan saarnaaja piti lapsille koulua ja sinne oli tehtaan työläisten lasten mentävä. Mentävä, vaikka osa pelkäsi, että lapset menevät siellä pilalle eivätkä opi tekemään työtä. Suomeen oppivelvollisuus tuli noin 60 vuotta myöhemmin.
Juankosken vanha tehtaankirkko oli todellinen sen ajan monitoimitila, sillä toisella puolen kirkkosalia olivat kirkonpenkit ja toisella pulpetit. Näin koulukirkkoa käytettiin arkisin opetukseen ja sunnuntaina kuultiin jyhkeitä saarnoja, rakennuksen palvellessa kirkkona.
Suomalaiset pärjäävät hyvin erilaisissa lukutaitomittauksissa. Kirkko opetti suomalaiset lukemaan ja kirjoittamaan sekä perusti koulut ja opetustoimen. Se opetti näkemään mikä on oikein mikä väärin. Näin luotiin oikeusvaltion ja oikeuslaitoksen perustusta.
Kirkko opetti meidät myös välittämään toisistamme, etenkin niistä, jotka eivät kykene pitämään itsestään huolta. Siitä syntyivät hospitaalit ja köyhäinhoito ja saivat alkunsa niin sosiaali- kuin terveydenhoitotoimikin maassamme. Toisesta ihmisestä välittäminen on tärkeä asia ja kuuluu meille jokaiselle. Sitä asiaa ei kirkko koskaan pidä liikaa esillä. Meidän on huolehdittava heikoimmista ja asetuttava aina puolustamaan huonommassa asemassa olevaa.
Siis ensi viikonloppuna on aihetta juhlaan. Silloin juhlitaan sivistystä ja opetusta. Vanha tehtaankirkko seisoo ylväänä maamerkkinä, niin kuin kirkot yleensäkin. On turvallista elää ristin varjossa.
Maalla kasvaa
Matkustin maalta kaupunkiin.
Linja-auto pysähtyy Muuruveden alakoulun pihalla. Autoon nousee kymmenkunta lasta. Kaikki tervehtivät kuljettajaa ja kuljettaja vastaa jokaiselle. Pieni poika kertoo isän kanssa tehdyistä lumitöistä. Kuljettaja vastailee ja kyselee.
Jutustellessaan poika kertoo, missä muut perheen jäsenet paraikaan ovat. Sitten oltiinkin kotiportilla. ”Kiitos kyydistä ja heippa”, sanoo poika. ”Kiitos, kiitos ja hyvät viikonloput sulle”, sanoo kuljettaja. - Parasta kuulemaani ”smooltookkia”.
Vähän myöhemmin matkustin linja-autossa Kuopion kaupungissa. Ei paljon smooltookki lennellyt; ei edes tervehditty. Meillä maalaisilla Järvi-Kuopion seurakunnassa näyttää olevan jotain malliksi kaupunkilaisille.
Tänään on ystävänpäivä. Olen Joensuussa seminaarissa jossa mietitään, tarvitaanko maaseutua. Mukana on hyvin arvovaltaisia alustajia ja keskustelijoita: maaseutuprofessori Uusitalo, arkkipiispat Mäkinen ja Leo, piispat Häkkinen ja Riekkinen, liikenneminsteri, SDP:n eduskuntaryhmän puheenjohtaja Heinäluoma ja kokoomuksen vastaava Ravi, osan mainitakseni.
Pääsen seuraamaan aitiopaikalta tasokasta mielipiteiden vaihtoa. Iltapäivällä on vuorossa paneeli, jossa puheenjohtajana on Savon Sanomien päätoimittaja Tourunen.
Tilaisuutta voi seurata suorana Bambuserin kautta.
Päätyvätpä nuo arvovaltaiset vaikuttajat mihin tahansa, niin kyllä tarvitaan maaseutua. Jos ei muuhun niin kasvattamaan kohteliaita lapsia.
Pitkän prosessin loppu
On kulunut 255 päivää siitä kun Männistön kirkkoherran viran hakuaika päättyi. Näytöt viranhoitoon kuuluvista tiedoista ja taidoista on annettu ja sunnuntai-iltana julistetaan vaalin voittaja. Prosessi on ollut pitkä.
Seurakuntalainen Antti Huovinen kysyi vaalipaneelissa meiltä ehdokkailta, kenen suosituksesta olemme asettuneet ehdolle tässä vaalissa.
Kirkko ja Koti-lehdessä vastaustani oli siteerattu hieman puutteellisesti. Korostin sitä, että Männistön seurakuntalaiset ovat suosittelijoitamme. Monet ovat antaneet suosituksensa omalle ehdokkaalleen jo ennakkoäänestyksessä. Monet tulevat sunnuntaina messuun ja äänestävät varsinaisena vaalipäivänä. Sunnuntai-iltana saamme tietää vaalin tuloksen.
Mikä vaalin tulos onkaan, on sitä kunnioitettava. Seurakunta on saanut demokraattisesti itse päättää, kenet se haluaa kirkkoherrakseen. Näinhän Jumala toimii luomassaan maailmassa, ihmisten kautta. Voimme olla varmoja että Jumalan tahto toteutuu tässäkin vaalissa. Hän toimii jokaisen äänestäjän kautta.
Tänä vuonna tulee kuluneeksi sata vuotta siitä, kun Männistön vanhan kirkon rakentaminen alkoi. Parin vuoden kuluttu juhlitaan seurakunnan puolivuosisataista olemassa oloa. Seurakunnan yhteisiä juhlia on siis tulossa uuden kirkkoherran virkaanasettamisen jälkeenkin. Kuka tuo henkilö on, riippuu vaalin tuloksesta.
Toivon ja rukoilen viisautta Männistön seurakuntalaisille äänestäessänne. Tapahtukoon Jumalan vanhurskas tahto tässäkin asiassa.
Armo armoksi
Viime sunnuntain vaalipaneeli jäi mietityttämään. Meiltä kysyttiin monenlaista, käytännöllisiä ja hengellisiä. Asiat olivat kysyjille tärkeitä ja polttavia ja seurakunnalla oli oikeus tietää, mitä ehdokkaat asioista ajattelivat. Kysymysten keskellä mietin, mikä hengellinen kysymys jäi puuttumaan – ja miksi se puuttuu melkein aina vastaavista paneeleista.
Toivon, ettei aina vain kysyttäisi sitä, uskaltaako pappi saarnata synnin synniksi, vaan kysymys käännettäisiinkin toisin päin. Kunpa joku kysyisi, uskaltaako pappi saarnata armon armoksi. Siihen nimittäin kilpistyy koko evankelisen uskomme ydin. Miten laveaa on se armo, jonka annan virrata? Vai olenko minä itse armon sanoman este ja ovien sulkija?
Jos seurakuntapappina ei opi muuta, niin ainakin sen oppii, miten vaikeaa ja monimutkaista monen ihmisen elämä on. On niin paljon tyytymistä ja luopumista, pelkoja ja epävarmuutta, toivottomuuttakin. Ja miten paljon on hiljaista uskoa, haparoivaa, kyselevää ja arvokasta.
”Älä halveksi”, on kristityn ohje. Se on kuin yhdestoista käsky. Älä lyö lyötyä, epäröivää, hapuilevaa ja kaipaavaa. Kristityn tehtävä on rohkaista ja tukea, ei painaa alas tai masentaa.
Armo kuuluu kaikille, ei vain valituille ja sanan satuttamille. Se kuuluu erittelemättä sinulle ja minulle, hänellekin, jolle en sitä ehkä soisi. Se armo on kuin keväinen aurinko, joka valaisee pimeätkin sopet.
Ihmisten välisestä ystävyydestä
Postissa tuli ystävänpäiväkortti. Siinä luki: ”Vain oikea ystävä kertoo koska naamasi on likainen.” Eipä tuohon osaa muuta sanoa kuin että aammen ja klopsis.
Oikea ystävä on se, joka uskaltaa sanoa, milloin on väärällä tiellä tai itseriittoisuus on noussut kriittisiin lukemiin. Oikea ystävä patistaa katsomaan peiliin ja kasvojen pesulle silloin, kun siihen on syytä. Ja se se vaatii rohkeutta ja todellista rakkautta, ettei siitä kehotuksesta tule ylimielistä ojennusta ylhäältä. Pitää olla rinnalla ja muistaa, että saattaa se joku läikkä olla omassakin pärstässä.
Siitä kortista ajatukset juoksivat lapsuuden körttiseuroihin, joissa muuan puhuja aina aloitti puheensa vähän valittavalla ja venyttävällä äänellä: ”Yystäväät, syyntiveljet ja siisaret…”
Ihmettelin sitä, että miksi se kutsuu meitä ystäviksi, kun en ainakaan minä muuten häntä tavannut kuin silloin tällöin seuroissa. Vielä kummempi oli ajatus syntiveljistä ja –sisarista. Siihen aikaan, kun synti oli minusta pahoja tekoja, joita ei olisi saanut tehdä tai sai kynsilleen. Mutta myöhemmin olen alkanut ymmärtää tuota saarnaajaa. Parhaimmassa tapauksessa kristityt olemme toisillemme ystäviä, joka tapauksessa syntiveljiä ja sisaria.
Viimepyhäisessä paneelissa esitettiin meille ehdokkaille kysymys, uskallammeko sanoa synnin synniksi. Se kysymys on syytä esittää aina aika ajoin. Sillä pohjimmiltaan me joudumme elämään siinä ristiriidassa, että tiedämme kyllä, miten pitäisi elää Jumalan tahdon mukaisesti, mutta emme kykene siihen.
Ja siksi me tarvitsemme armoa, Kristusta, joka ikinen. Mutta se pitäisi muistaa, että synti ei ole yksin toisissa, vaan se on meissä itsessämme. Siinä siivosyntisimmässäkin. Synti ei ole yksin tekoja, vaan se on myös itsekkyyttä, ahneutta, pahansuopaisuutta, kaikkea sitä moskaa, jota kannamme sisällämme. Ja siitä meidän pitää tehdä parannusta ja muistuttaa sen parannuksen tarpeesta toisiamme, ystäviä ja syntiveljiä ja –sisaria.
Mutta vielä siunatuksi lopuksi. Pyhänä sitten tiedetään, kenet männistöläiset kutsuvat kirkkoherrakseen. Olipa tuo kuka meistä hyvänsä, toivottavasti hän saa seurakuntalaisista hyviä, oikeita ystäviä ja osaa myös itse olla ystävä paikallaan.
Hyvä Jumala antakoon siunauksensa vaaliin ja sinun elämääsi!
Vaali-intoa
Vaali-intoa
Olen tavannut tällä viikolla kauppareissuilla Männistön torilla vaali-intoa puhkuvia seurakuntalaisia. Toivottavasti innostus tarttuu siten, että kaikki äänioikeutetut käyvät äänestämässä.
Monet jaksavat kysellä vieläkin kirkkoherran vaalijärjestelmän kummallisuuksista. Ilmeisesti asiaa ei olla missään tiedotteessa selitetty riittävästi.
Kirkkoherran vaali on sekoitus tuomiokapitulin harkintavaltaa ja seurakunnan äänivaltaa. Vaalisysteemin tarkoitus on taata tuomiokapitulin arvioima enimmän kokemusta ja koulutusta omaavien ehdokkaiden etusija kirkkoherraa vaaleilla valittaessa.
Mekaanisesti laissa asetettu 10 prosentin äänikynnys on asetettu seurakuntalaisille mahdollisuudeksi tuoda vahva tahtonsa esille ylimääräisen ehdokkaan läpiviemiseksi.
Äänikynnyksen ei tarvitse sammuttaa vaali-intoa. Päinvastoin on ilo, että nyt on loppusuoralla neljä hyvää ehdokasta valittavana.
Siis kaikki lukijat äänestämään ja toisia seurakuntalaisia innostamaan äänestämään! Reipas pakkassään kävely tai ajelu kirkon kautta tekee sunnuntaina hyvää.
Jatketaan innolla yhdessä kirkon ja seurakunnan rakentamista meille ja tuleville polville.
Yhteisvastuuseen – nuorten kanssa
Kevään kaksi haastetta ovat jälleen käynnistyneet - rippikoulurumba ja yhteisvastuukeräys.Yhteisvastuukeräys 2011 julistettiin sunnuntaina avatuksi. Tänä vuonna keräys tarttuu nuorten yksin jäämisen ongelmaan. Keräyksen ulkomaan kohteena on Mosambikissa pääkaupungin slummien nuoret, jotka vanhempien ja huoltajien kuolema heittää yksin selviämään omasta ja joskus sisarustensakin toimeentulosta.
Kirkon ulkomaan apu tukee tukiverkkojen rakentamista Maputon slummien nuorille.
Suomessakin nuorten yksinäistyminen ja syrjäytyminen uhkaa heidän tulevaisuuttaan, kouluttautumistaan, pääsyään työelämään. Äärimmillään meilläkin syrjäytyminen uhkaa nuorten selviämistä hengissä aikuisuuteen ja vanhuuteen. Keräyksen kotimaan kohteena on useampikin koululaisten ja nuorten keskuuteen yhteisöllisyyttä ja mielenterveyttä tukevan verkoston luominen.
Rippikoulutyöntekijöiden haasteeksi on ajateltu seurakunnissa on syrjäytymisen havaitseminen ja tuen antaminen. Rippikoulussa tässä on riittänyt haastetta, työtä on tehty, emmekä sittenkään voi kehua saavutuksella tässä suhteessa.
Rippikoulun resurssit ovat tuplaantuneet siitä, kun itse olen päässyt ripille. Ja näkyy se jossakin. Ainakin rippikoulun suosio nuorten keskuudessa ja vanhempiensa arvostuksessa on säilyttänyt varsin hyvin paikkansa.
Mietin, olemmeko kuitenkaan edistyneet tässä syrjäytymiseen tarttumisessa. Olemme joskus rippikoulussakin eräänlaisen Tukholma-syndrooman vallassa. Kysyn joskus mielessäni, suuntaudummeko sittenkin liian paljon ns. alfauroksiin ja –naaraisiin, luottaen siihen että voittamalla heidät puolellemme, voitamme kaikki. Siinä sivussa menee pesuveden mukana paljon nuoria, jotka ovat oppineet olemaan näkymättömiä. Kiusaamisen pelossa, tuen puutteessa, jaksaessaan odottaa vuoroaan.
Tässä ryhmän dynamiikan ja sen yksilöiden erilaisuuden havainnoinnissa ja siihen vaikuttamisessa meillä on vielä opittavaa.
Itse asiassa meidän nuorisotyömme on kokonaisuudessaan, ainakin Kallaveden seurakunnassa, hyvin pitkälle rippikoulutyön sanelemaa. Väkisinkin niin on ollut, onhan meillä tähän asti ollut liki puolet kaikista Kuopion nuorista.
Nuortenillat ja toiminta rakentuu pitkälle ns. isoisten ja kerhonohjaajanuorten ympärille. Tukiverkkoa kutoo tietysti sekin myös heille, yksinäisille ja syrjäytyville. Mutta seurakunnan toiminnassa ja toiminnanstrategioissa yksinäistyvät ja syrjäytymisvaarassa olevat jäävät marginaaliin.
Seurakunnilla on hyvä ja laaja nuorten tukiverkko, isois- ja kerhonohjaajanuoret.
Mutta sittenkin voisimme vielä miettiä, tavoittaako toimintamme ja sanomamme strategisesti parhaimmalla tavalla kaikenlaisia nuoria. Ei vain näitä ns. suuria ja vahvoja, vaan myös niitä jotka eivät jaksa tai osaa hakeutua meidän verkkoihimme.
Sotaveteraania eikä ketään muutakaan jätetä
Kulunut viikko on mennyt osaltani pitkälti kriisityön merkeissä. Kuopion seurakunnat järjestivät yhdessä Suomen Sotaveteraaniliiton kanssa viisipäiväisen virkistysleirin pohjoissavolaisille sotiemme 1939-1945 veteraaneille Rytkyn leirikeskuksessa.Leirille kutsuttiin neljätoista viimeisen vuoden aikana leskeksi jäänyttä veteraania. Oman surun jakaminen sekä samassa tilanteessa olevien sotaveteraanien että seurakunnan työntekijöiden kanssa antoi varmasti voimia elämän lopputaipaleen kulkemiseen.
Toivottavasti vahvistui myös tuntu siitä, että veteraaniveljeä ei jätetä yksin surunsa ja vuosikymmenten takaisten sotatraumojensa kanssa. Toki iloisempiakin kokemuksia tarjottiin rekiajelun, yhteislaulun, saunomisen ja yhteisen messunvieton merkeissä.
Kriiseihin voi varautua myös ennakolta. Kaikki seurakuntien hengelliset työntekijät ovat saaneet halutessaan osallistua ”Akuutit traumaattiset kriisit ja henkinen ensiapu” - koulutukseen.
Samansisältöisiä, kaksipäiväisiä koulutuksia on pidetty jo kuudesti ja kymmeniä seurakuntien työntekijöitä on osallistunut näihin. Tällä viikolla muutamat Kuopion seurakuntayhtymän uusimman, Järvi-Kuopion seurakunnan työntekijöistä osallistuivat koulutukseen.
Perjantaiaamuna pidettiin myös toinen koulutus henkisestä kriisikestävyydestä. Siihen osallistui yli kolmekymmentä seurakuntien pappia sekä diakonia- ja nuorisotyöntekijää. Kouluttajina olivat Kauhajoen kirkkoherra Jouko Ala-Prinkkilä ja Kirkon Kauhajoki-hankkeen vetäjä oppilaitospastori Markku Orsila.
Koulutuksessa saatiin syväluotaus Kauhajoen tragedian alkuvaiheista tähän päivään saakka. Kirkolla on oma tärkeä tehtävänsä yhdessä poliisi- ja pelastusviranomaisten kanssa myös tämäntyyppisissä tilanteissa.
Työviikon päätti Maanpuolustusyhdistyksen järjestämä valmiuskoulutus eri organisaatioiden yhteistyöstä vakavien yhteiskunnan häiriötilojen ratkaisemisessa.
Vaikka elämmekin rauhan aikaa ja yhteiskuntarauha vallitsee, emme saa kuvitella kaiken soljuvan omalla painollaan turvallisesti. Aina voi tapahtua jotakin, joka murtaa vallitsevat rakenteet ja sekoittaa ihmisten elämän.
Silloinkin kirkon on oltava valveilla, valmiina kuuntelemaan ja tukemaan. Olemaan läsnä niin, ettei kukaan jää yksin.
Johtoajatuksia
Kilpatoverit Aulikki ja Matti kirjoittivat viime blogissaan johtajuudesta monenlaisia ajatuksia kirvoittavasti.Johtaminen kun ei ole maailman helpoin tehtävä ja on turha luulla, että siinä kukaan tulisi täysin valmiiksi tai täydelliseksi eläessään. Johtaminen on jatkuvaa kilvoittelua ja parannuksen tekoa sekä kaiken kaikkiaan aika yksinäistä puuhaa monessa kohdin. Eikä kukaan jää siinä tehtävässä ilman selkään taputtajia eikä puukottajiakaan.
Siksi myös johtaja tarvitsee tukea, koulutusta ja apua johtamistyöhönsä, jotta näky omasta itsestä ja johtamistyöstä pysyisi realistisena. Siinä kun on vaarana sekä nousta hattuun että vaipua maan rakoon – riippuen siitä, ketä kuuntelee.
Seurakunnan johtaminen on luku sinänsä, ihan niin kuin Aulikki jo kirjoittikin. Minusta hyvän vertauksen esitti Järvi-Kuopion rovasti Hannu Komulainen kirkkoherra Reijo Leinon virkaanasettajaisissa.
Kirkkoherra on kuin kapellimestari, joka johtaa orkesteria ja pitää huolen siitä, ettei patarumpu möykä omaan tahtiinsa tai viulu esitä jatkuvaa omaa sooloa, vaan että erilaiset ja erilaisista materiaaleista valmistetut soittimet soivat hyvin yhteen ja kukin saa soittaa niin hyvin kuin taitaa. (Tämä on nyt vapaa muistelma hyvästä puheesta.)
Eli niin työntekijöillä kuin seurakuntalaisilla on mahdollisuus toimia omien lahjojensa mukaan, mutta yhteisesti sovittujen päämäärien saavuttamiseksi. Ei yksin omien intressien.
Johtaja myös tarvitsee palautetta – niin kirkkoherrakin. Siinä asiassa olen samaa mieltä Matin kanssa. Mutta nimetöntä kirjallista palautetta en allekirjoita. Kyllä johtajan pitää osata luoda niin turvallinen ja avoin ilmapiiri sekä työyhteisöön että kirkkoherran tapauksessa seurakuntaan, että jokainen rohkaistuu antamaan palautteen omana itsenään, olipa se palaute positiivista tai negatiivista.
Turvallinen ilmapiiri tarkoittaa sitä, että voi olla eri mieltä pelkäämättä joutuvansa epäsuosioon tai simputettavaksi. Se tarkoittaa myös sitä, että jokainen saa luvan ja rohkeuden olla aikuinen, puhua omalla suullaan ja vastata omista puheistaan.
Nimettömät palautteet ovat usein pahimmillaan kuin yleisönosastokirjoitukset, joissa tölvitään toisia antamatta mahdollisuutta keskustella siitä, miten asia olisi hoidettava paremmin tai onko kyseessä jokin väärinkäsitys tai erehdys, joka voitaisiin oikaista.
Johtamistaidon rinnalla ihan yhtä arvokas taito on taito olla työtoveri.
Hyvä työtoveri toppuuttaa johtajaa ajoissa, jos tämä alkaa liidellä ilmassa tai keskittyy epäolennaisen riipimiseen. Hyvä työtoveri antaa rehellisen palautteen ajallaan ja puhuu edessä saman kuin takana.
Hyvä johtaja puolestaan kuuntelee, mitä hänelle sanotaan ja ottaa vastaan myös kritiikin, silloin, kun se on aiheesta annettu. Ja samalla tavalla pitäisi suhteen toimia myös seurakuntalaisten ja työntekijöiden kesken.
Olemmehan kaikki viime kädessä työtovereita Jumalan valtakunnan työssä.
Paikka myös nuorille
Tämän vuoden yhteisvastuukeräys nostaa esiin nuorten yksinäisyyden. Joka viidennellä yläkouluikäisellä pojalla ei ole yhtään ystävää. Ongelma ja haaste on valtava. Toki kaikki eivät kärsi yksinäisyydestä samalla tavoin, mutta oman minäkuvan kannalta ystävät ovat tärkeitä ja merkittäviä. On hyvä olla kavereita, joiden kanssa jutella ja viettää aikaa, vitsailla ja hassutellakin.Seurakunnan nuorisotyö – myös Männistön seurakunnan nuorisotyö – on paikka, jonne jokainen seurakunnan nuori on tervetullut. Moni löytääkin sieltä paikkansa rippikoulun jälkeen, mutta tilaa on muillekin. Männistön seurakunnassa nuorisotyö on matalan kynnyksen paikka, jonne on helppo tulla. Se omalta osaltaan on estämässä yksinäisyyttä ja syrjäytymistä.
Myös sinä, äiti, isä, mummo ja vaari, vilkaise millaista toimintaa seurakunta tarjoaa lapsille ja nuorille. On kerhoja ja leirejä, koulutusta ja olemista, matkojakin maailmalle. Ehkä juuri sieltä voi löytyä paikka, jossa nuoresi löytää ystäviä ja seuraa, tekemistä ja haasteita, polkujakin Jumalan luo.
Lapset ja nuoret ovat tulevaisuuden seurakunta. Siksi myös Männistön seurakunnan on panostettava heihin ja tarjottava laadukasta toimintaa ja mahdollisuutta osallisuuteen – olla itse tekemässä seurakuntaa. Siinä seurakunnassa on paikka eri-ikäisille seurakuntalaisille. Yhdessä me olemme seurakunta.
Mitä on osallisuus?
Seurakunnissamme on ryhdytty puhumaan hienosti osallisuudesta. Se on sellainen sana, joka ei oikein savolaisen suuhun kunnolla istu.
Se sanana kuvaa kuitenkin hyvin sitä, että seurakunnan jäseninä meidän tulee osallisena Kristuksesta toteuttaa kaikessa elämän asioissamme seurakunnan iloista palvelua toisillemme.
Sitä se on se vapaaehtoisuuskin, josta paljon puhutaan. Sitä se on se seurakunnan elämä, normaalia elämää kodeissa, kouluissa ja työpaikoilla. Se on elämää arjen askareissa ja kauppareissuilla lähimmäisten kohtaamisissa. Siellä ihmisten keskellä pitää kirkkoherrankin olla näkyvissä usein ja säännöllisesti.
Kirkkoherran tärkeä tehtävä on olla näkyvä hengen luoja seurakuntansa keskellä. Hallinto ja työyhteisön johtaminen ovat aikaa vieviä ja olennaisia tehtäviä, mutta niillä ei saa perustella poissaoloa ihmisten luota.
Kirkkoherra on tärkeä tekijä siinä ilmapiirissä, joka seurakunnan toiminnassa tuntuu, kuuluu ja näkyy. Ennen kaikkea hänen tulee ajaa tekemisissään Kristusta, eikä itseään. Yhteisen, iloisen, arvokkaan ja luontevan männistöläisen seurakuntailmapiirin ylläpitäminen ja luominen on meidän kaikkien tehtävä. Jokaisen seurakuntalaisen on syytä tuntea iloa ja ylpeyttä omasta osallisuudestaan seurakunnassa.
Olin nuorena poikana vuoden vaihto-oppilaana Iowassa Yhdysvalloissa. Siellä pienessä maaseudun seurakunnassa kaikki tunsivat toisensa hyvin. Jokainen jumalanpalvelus oli kuin perhejuhla. Jumalanpalveluksen jälkeen kokoonnuttiin kirkon alakertaan syömään ateriaa, johon kaikki olivat tuoneet osansa. Siinä syödessä vaihdettiin kuulumiset ja kyseltiin tarpeet, jos toinen voisi auttaa toista. Myöhemmin olen usein ajatellut, voisiko tätä soveltaa myös meillä?
Yhteinen kokoontuminen jumalanpalvelukseen on sitä elämän rukiista ruisleipää sanan nälkään. Seurakunta elää jumalanpalveluksessa ja siellä missä seurakuntalaiset elävät. Seurakunnan elämä ei ole irrallista elämää kirkon tiloissa.
Se on sitä osallisuutta Kristuksesta kaikkialla.
Keskustelemaan!
Verkkokirjoittamisen yksi väline on blogi ja niiden kommentointi. Blogin kirjoittaja ottaa kantaa ajan ilmiöihin ja/tai pitää esillä edustamaansa asiaa.Onnistuessaan kirjoittaja herättää keskustelun kirjoittamastaan aiheesta tai asiasta. Kirjoitus saa vastakaikua tai vastustusta, tai muuten onnistuu edistämään ajankohtaista keskustelua.
Blogiamme luetaan paljon, mutta kommentoidaan suhteellisen vähän. Mietin, mikä blogi-kirjoittamisessa on uutta ja seurakunnillekin tavoiteltavaa?
Kirjoittamisen ja kommentoimisen reaaliaikainen nopeus tekee netistä välineenä huikean. Mielipiteiden vaihdon nopeutuminen ei itsessään kuitenkaan paranna keskustelua, vaikka kommentteja kirjattaisiin runsaastikin. Kirjoitettu sana, varsinkin blogien lyhyet kannanotot ja niiden sitäkin lyhyemmät kommentoinnit näyttävät seuratuimmissa blogeissa lähinnä kärjistävän vastakohtaisuuksia ja polarisoivan mielipiteitä ääripäihin.
Mutta onko blogikirjoittamisen tavoitteena sittenkään sanotun painavuus tai keskustelun ns. korkea taso? Ja millähän tuota tasoa sitten mitattaisiin? Hengellisessä puheessa on vielä erityisiä vaikeuksia. Joskus viesti on niin itsestään selvää, ettei lukijalla ole siihen mitään lisäämistä. Joskus puhe on niin epäselvää, ettei kukaan tässä sähköisessä nopeudessakaan jaksa ensin kysyä tarkoitusta, voidakseen sitten kommentoida asiaa.
Nettimaailmassa keskusteleminen on enemmänkin selkäytimestä nousevaa, ensimmäiseen ajatukseen tai tunteeseen reagointia. Se ei välttämättä paranna käsitellyn asian ns. objektiivista sisältöä, mutta juuri tuo reagointi on arvokasta! Blogin lukijoiden ensimmäiset reaktiot ja ajatukset, heidän välitön ja kursailematon palautteensa sanottuun, on arvokasta – sekä kirjoittajalle että hänen taustayhteisölleen.
Meillä Sanan selittäjillä on paljon harhaa siitä, miten sanamme ja selityksemme ymmärretään. Seurakunta ei juuri puhujiaan keskeytä, pane vastaan tai edes kysy, jos ei ymmärrä. Kuitenkin juuri spontaaneissa kysymyksissä, välittömissä kommenteissa ja vastaan sanomissa on yhteisymmärryksen kasvun ja siten asiassakin edistymisen mahdollisuus.
Siis uskaltakaamme kommentoimaan, kysymään ja inttämään vastaan. Muuten puhumme iän kaiken toistemme ohi: ”Hyvää päivää! Kirvesvartta!”.
Evankeliumin sanoman tarkoitus ei ole mennä ohi, eikä yli, eikä edes jäädä ylös taivaisiin, saati ns. asiantuntevien keskuuteen.
Siksi toivoisin seurakunnillemmekin enemmän ja entistä avoimempia blogeja, tiheämmin ilmestyviä ja yhä avoimempaan vuorovaikutukseen kutsuvia. Ja ennen kaikkea toivon aktiivisia ja kommentoivia lukijoita. Avatkaamme ajatteluamme ja uskoamme ja siitä nousevaa tekemistämme ulospäin. Olemme uuden vaalikauden alussa muutenkin ehkä uudenlaisessa päätöksen tekemisen ja toiminnan suunnittelemisen tilanteessa. Avatkaamme siis myös keskusteluamme yhteisestä asiasta.
Markkinavoimat jyräävät
Kuopion karjanmyyntiosuuskunta perustettiin 15.1.1903. Perustajajäseniä oli kahdeksan. Sotien alla, vuonna 1938 osuuskunnan nimi muutettiin Savo-Karjalan Osuusteurastamoksi. Enimmillään Lihakunnaksi nimensä vuonna 1956 muuttaneella yrityksellä oli jäseniä 1970-luvulla, jolloin ylitettiin 48 000 jäsenen raja. Lihakunta ja Osuusteurastamo Karjapohjola fuusioituivat vuonna 1972.Nykyisellä paikallaan Likolahdessa olevan teurastamon rakentaminen alkoi 1950-luvun alussa. Vuonna 1988 syntyi markkinavoimien vaatimuksesta Lihapolar Oy. Seuraava askel oli Itikka-Lihabotnia Oy:n fuusio, josta syntyi Itikka-Lihapolar Oy ja vuonna 1994 Atria Oyj. Lihakunta on jatkanut osuustoiminnallista lihan tuotantoa ja hankintaa jäseniensä kanssa vaikka firman nimi on vaihtunut useasti vuosien varrella.
Keskiviikkona 26.1.2011 Atria Oyj julkaisi pörssitiedotteen, jossa tuottajille kerrottiin että Atria investoi Kauhajoen nautateurastamoon sekä käynnistää yhteistyön Itä-Suomen nautateurastuksissa Saarioisen kanssa pääosin Jyväskylässä.
Atrian lihantuottajille lähettämässään kirjeessä Atria Oyj:n toimitusjohtaja Matti Tikkakoski valotti päätöksen taustoja ja seurauksia tuottajille. Kirjeen avainsanoja ovat: tehokkuus, kilpailukyky ja kannattava kasvu.
Kuopiosta häviää vuoden 2012 loppuun mennessä 120 henkilötyövuotta, joka tarkoittaa 185 Likolahden teurastamolla työskentelevän ihmisen töiden loppumista Kuopiossa. Toki jo loppuun käydyissä yt-neuvotteluissa ihmisille on tarjottu työtä Kauhajoella, mutta kuinka monen perheellisen työntekijän on mahdollista tarttua annettuun tarjoukseen.
Nyt tarvitaan yhteiskunnan toimia uusien, korvaavien työpaikkojen luomiseksi ja monipuolista henkistä tukea niille joihin työpaikkojen menetys Likolahdessa vaikuttaa. Tässä toiminnassa seurakunnan työntekijät Männistössä ja muualla Kuopiossa ovat käytettävissä kuuntelijoina ja vierellä kulkijoina.
Ihmisten rakennelmat muuttavat muotoaan ja joskus häviävät jopa olemattomiin aikojen saatossa, mutta on yksi, joka pysyy. Ikiaikojen Jumala kantaa luotujaan elämän kaikissa vaiheissa. Tuon Jumalan silminä ja korvina, käsinä ja jalkoina jokainen kirkon työntekijä ja jokainen kirkon jäsen voi olla.
Seurakunta on teitäkin varten olemassa, Likolahden teurastamon työntekijät ja perheenne, kuuntelemassa ja jakamassa taakkojanne, etsimässä yhdessä kanssanne elämän mieltä ja tarkoitusta. Vastavoimana kasvottomille markkinavoimille.
Monenlaista johtajuutta
Seurakunta on siitä metka paikka, että siellä yhdistyy henkilöstö- ja asiajohtamiseen myös hengellinen johtajuus. Kirkkoherra vastaa siitä, että asiat hoituvat ja niistä päätetään ajallaan. Hänen tehtävänään on saada henkilökunnan osaaminen mahdollisimman hyviin esille ja seurakunnan käyttöön. Työntekijöiden innostaminen ja yhdessä tekeminen ovat niin ikään osa tuota työtä.Johtaminen on siis työn jakoon liittyvä asia, ei asema. Virka on siksi, että järjestys voittaa kaaoksen ja työt ja asiat tulevat hoidetuksi ja tasapuolisesti jaetuksi.
Kirkkoherran vastuulla on monenlaista, mutta syvimmillään hän on kuitenkin pappi. Siksi seurakunnan hengellinen johtaminen on hänen vastuullaan, vaikka hengellistä työtä tekevätkin kaikki, niin papit kuin emännät ja suntiotkin.
Hengellinen johtaminen on seurakunnassa haasteellista. Niin monenlaista hengellistä virtausta seurakuntaan mahtuu. Koska uskoon liittyy tärkeitä ja omalle identiteetille merkittäviä asioita, hengellisiin kysymyksiin liittyy paljon tunteita ja helposti myös halua omistaa ainoa oikea totuus. Onneksi totuus on kuitenkin vain Jumalalla, ei meillä.
Niin kauan kuin katseemme on suunnattu Kristukseen, olemme kaikki matkalla samaan suuntaan. Erilaiset tulkinnat ja painotukset eivät ole pahasta. Kansankirkkoomme niitä mahtuu. Tärkeää on, ettemme ala pitää omaa uskontulkintaamme ainoana oikeana.
Kristuksen seuraajien joukko on monenkirjava ja moniääninen – tosin usein hiljainen ja arka. Myös aroille äänille ja Jumalan etsijöille on paikkansa tässä kirkossa, matkalaisten joukossa.
Saarna-ajatuksia
”Kukaan tullut ei Jeesusta saatille, vettä pitkin hän tallusti paatille.”Tämä Juankosken suuren pojan, Juice Leskisen värssy on putkahtanut mieleen useamman kerran, kun olen tässä paininut vaalisaarnan kanssa. Evankeliumi kun kertoo siitä, miten Pietari yritti tulla myrskyssä Jeesusta vastaan, kun tämä tuli vettä pitkin opetuslasten luokse. Mutta eipä onnistunut Pietari, ei.
Hyvä saarna on mielestäni sellainen, että vaikka siitä ei sanaakaan saarnan jälkeen muistaisi, jää sellainen olo, että on saanut jotain evästä reppuunsa kotimatkalle pureskeltavaksi. Hyvä saarna ei selitä puhki, vaan jättää kuulijalle myös omaa mietittävää. Hyvän saarnan jälkeen tekee mieli haastella ajatuksiaan ääneen – jos ei toisten ihmisten, niin ainakin Jumalan kanssa.
Saarnan tekijän näkökulmasta nämä odotukset panevat pienelle paikalle. Nuorena teologina olin Kajaanissa sairaalapapin sijaisena ja huokailin jossakin kokouksessa, että kun on näitä hartauspuheita ja saarnoja niin paljon ja tuntuu, että osaako sitä mitään merkittävää sanoa.
Siihen kehitysvammaisten pappina ollut Jorma Sutinen tokaisi, että ”totu voan siihen, jotta ennen soarnoo ahistaa ja soarnan jäläkeen hävettää!” Ja aika usein se on paikkansa pitänytkin.
Saarnan merkitystä ei kuitenkaan saarnaaja itse voi tietää. Joskus tuntuu, että jopas minä nyt osasin sanoa asian juuri niin kuin halusin, mutta mitään ei tapahdu kuulijan mielessä. Toisinaan taas on tuntunut, että meni nyt kyllä niin petäjikköön ja surkeasti, että paras olisi vajota maan alle. Jälkeen päin on sitten joku sanonut, että se puhe se jäi mieleen. Eli on arvoitus, miten tai kehen saarna tai puhe vaikuttaa. Pyhä Henki toimii niin kuin haluaa saarnaajan tahdosta ja kunnianhimosta välittämättä tai niistä huolimatta.
Mutta vielä palaan tuohon alun värssyyn. Minusta tuntuu, että tuo Juicekin osasi Raamattunsa paremmin kuin moni pappi. Ja käytti sitä hyväkseen omissa runoissaan. Joku pitää niitä rienauksena, mutta minusta niissäkin puhuu etsijä ja omanlaisensa saarnaaja.
Siellä samaisessa Kajaanissa oli merimieslähetyspiiri, jonka osanottajat olivat keski-iältään yli 80-vuotiaita naisia. Joka kokouksessa he rukoilivat Juice Leskisen puolesta, jotta hän tulisi uskoon. Perusteena oli, että hän se sitten osaisi tehdä hyviä hengellisiä lauluja. Eli ”saarna” oli vaikuttanut omalla tavallaan.
Parhaimmillaan saarna vaikuttaakin ehkä niin, että se herättää rukoukseen yllättävienkin asioiden ja ihmisten puolesta. Pahimmillaan vaikutus on ehkä silloin, kun tekee mieli katsoa kelloa ja sanoa, että lopeta se saarnaaminen…
Syväjohtamista kirkossa
Hyviksi koettujen johtajien toimintaa on tutkittu ja huomattu, että heidän toiminnastaan johtajana löytyvät aina syväjohtamisen neljä perusasiaa.Jeesus on yksi niistä hyvistä johtajista, joista esimerkiksi kaikkien kirkkoherrojen tulisi ottaa mallia. Jeesus herätti seuraajissaan esimerkillistä luottamusta vakaalla toiminnallaan Jumalan tahdon toteuttajana. Hän kohtasi ihmisiä yksilöllisesti. Jeesus älyllisesti stimuloi vertauksillaan ymmärtämään vaikeita asioita vertaamalla niitä tuttuihin läheisiin asioihin.
Kirkkoherran virka on seurakunnassa voimavara. Syväjohtamisen perusasioita toteuttamalla voimavara mahdollistaa positiivisen kehityksen seurakunnan työyhteisössä kohti jokaisen työntekijän hyvinvointia ja lahjojen täyttä esille pääsemistä.
Luottamushenkilöiden inspiroivalla tavalla motivointi toteutuu antamalla heille vastuuta kuunnella seurakuntalaisia ja tuoda seurakuntalaisten toiveet yhteiseen käsittelyyn. Seurakuntalaisten kanssa seurakunnan johtajan toiminta tulee olla luontevaa. Kenellekään ei saa tulla tunnetta, että kirkkoherraa tulee lähestyä anteeksi pyydellen hattu kourassa.
Johtajakäyttäytymisen kehityksen perustarve on saada rehellistä kirjallista palautetta kaikilta työtovereilta nimettömänä. Palautteen mahdollistamaan peiliin on harvassa seurakunnassa katsottu. Ilman rehellistä palautetta johtajan toiminta voi muuttua itseriittoiseksi kuvitelmaksi. Kirkkoherra saa olla virassaan eläkkeelle asti. Saattaisi olla hyvä, että virkakausi olisi viisi vuotta, jonka jälkeen seurakuntakin voisi antaa uusissa vaaleissa palautteensa.
Itseriittoisuuden aika johtamisessa on ohi. Heitä joiden kanssa johtaja toimii, on kuunneltava. Työtoverien on myös kunnioitettava johtajan vastuun kantoa yhteisistä päätöksistä. Kuunnellaan toisiamme ja kannetaan yhdessä vastuuta kirkostamme.
Pelko Atrian lakkauttamisesta toteutui. Lakkautuspäätös koskettaa monta männistöläistä perhettä. Seurakunnan velvollisuus yhteisönä on kaikille jäsenilleen kirkastaa tulevaisuuden ja toivon näkymiä kaikissa elämäntilanteissa.
Papin perhe ja meidän perhe
Minulla oli tilaisuus tutustua ennakkoon Kuopion kaupunginteatterissa ensi-iltaan tulevaan Papin perheeseen. Muistan lukeneeni Minna Canthin näytelmän peruskoulun yläasteella, eikä aihe tuolloin kovin mielenkiintoiselta tuntunut.Sain itseni jälleen kerran kiinni ennakkoasenteesta, sillä vastoin odotuksiani näytelmä yllätti positiivisesti. Se tempaisi mukaansa ja sai minut pohtimaan omia arvovalintojani sekä lapsilleni asettamiani odotuksia ja vaatimuksia.
Olen pitänyt itseäni melko vapaamielisenä ja lapsen itsemääräämisoikeuksia kunnioittavana isänä. Se ei kuitenkaan tarkoita, ettenkö olisi määritellyt rajoja ja vastuuta, joiden uskon antavan lapsille turvaa ja huolenpitoa.
Papin perheessä isän ja lasten välille syntyy arvoristiriita, jota he eivät pysty keskenään ratkaisemaan vaan ajautuvat toistensa kieltämiseen ja eroon. Tästä huolimatta lapset kykenevät tekemään omat valintansa toisiaan tukien. Äiti jää miehensä kanssa lapsettomaan kotiin.
Omat lapseni ovat sen ikäisiä, että monenlaisten valintojen tekeminen alkaa olla ajankohtaista. Isänä huomaan, että usein tekisi mieli ohjata valintoja omasta mielestäni oikeaan suuntaan. Mielestäni nuoret ajattelevat asioista välillä liiankin optimistisesti ja pitävät kaikkia mahdollisuuksiaan mahdollisina. Sekös olisi oiva syy ohjailuun. Tiedän kokemuksesta, että myöhemmin saattaa huomata panostaneensa vääriin asioihin. Opiskelut, työt ja ihmissuhteet saattavatkin jonkin ajan kuluttua tuntua itselle vierailta. Ehkä nämä valinnat eivät ole vääriä, mutta myöhemmin miettii, että olisihan sitä voinut toisinkin valintansa tehdä.
Olen kiinnostuneena saanut sivusta seurata nuorten pohdiskeluja opiskeluvalinnoista, välivuosista, elämänkatsomuksista, tuloista ja menoista sekä kavereiden mielipiteiden vaikutuksista. Omassa mielessäni olen hahmottanut sopivan ammattialan jokaiselle tyttärelleni, mutta saanut pidettyä mölyt mahassani. Olen tuumannut että kysyttäessä voin hienovaraisesti antaa pieniä vinkkejä ja valottaa eri ammattien hyviä ja huonoja puolia. Haluan kuitenkin, että tyttäreni tekevät ratkaisunsa itsenäisesti, samoin kuin itse olen saanut aikanaan tehdä. Jos joskus myöhemmin joutuukin toteamaan, että tuli ajettua vauhdilla metsään, niin uskon kuitenkin myös väärien valintojen tuovat aina jotakin hyvää mukanaan. Sanotaan sitä vaikka elämänkokemukseksi ja sosiaaliseksi verkostoksi.
Annetaan lastemme tehdä omia ammatillisia ja elämänkatsomuksellisia valintojaan. Muistetaan tukea heitä valintojen vaikeilla hetkillä siitäkin huolimatta, vaikka valinnat tuntuisivat meistä vääriltä tai poikkeaisivat omista arvoistamme. Vanhempina olemme juuri sitä varten, että tuemme kotiin palaavaa kun elämä potkii ja kaikki tuntuu menneen väärin.
Käykää katsomassa Kaupunginteatterin Papin perhe. Se on visuaalisesti vaikuttava esitys, jossa niukalla lavastuksella, valoilla ja musiikilla loihditaan näyttämölle yllättävän tuoretta Minna Canthia. Nyt koko perhe teatteriin tuntemaan.
Markkinamietteitä
Ruotsi-Suomen kuningas Kustaa III perusti Kuopion kaupungin 17.11.1775.Kuningatar Kristiinan käskynhaltija, kenraalikuvernööri Pietari Brahe oli antanut Kajaanin konventille luvan perustaa Kuopion kaupungin ensimmäistä kertaa jo vuonna 1653, mutta kaupunki lakkautettiin 1680-luvulla riittämättömän väestöpohjan ja (alue)poliittisten syiden takia. Maaliskuussa 1782 määräsi kuningas Kustaa III Kuopioon lähettämässään asiakirjassa sallivansa pidettäväksi mm. kahdet markkinat vuosittain Kuopion kaupungissa.
Talvimarkkinat tammikuussa ja syysmarkkinat lokakuussa.
Alkuun markkinat pidettiin Suurtorilla, nykyisen Snellmanin puiston paikalla. Vuonna 1788 torin nimi vaihdettiin kaupungin perustajan mukaan Kustaantoriksi. Puita tuolle Kirkkotorinakin tunnetulle torille istutettiin ensimmäisen kerran vuonna 1842. 1850-luvulla torikauppa siirrettiin nykyiselle paikalleen kaupungintalon eteen. Snellmaninpuiston nimen kirkkopuistikko sai vuonna 1886, kun sinne pystytettiin Johannes Takasen veistämä Johan Vilhelm Snellmanin patsas.
Tänä vuonna myyjien määrää markkinapäivinä joudutaan pakostakin rajoittamaan, sillä puolet torista on rakennustyömaana. Vaikka markkinoilla ei enää nykyään ole samanlaista merkitystä osto- ja myyntitapahtumana ja ihmisten kohtaamisen paikkana, elää markkinaperinne kuitenkin vahvana. Yhtä vahvana elää myös hengellinen markkinaseuraperinne, jonka arvellaan periytyvän samalta ajalta kuin torilla pidettävät markkinatkin.
Museoviraston nettisivuilta löytyy mielenkiintoisia kuvia menneiden vuosikymmenten markkinatarjonnasta niin maallisessa kuin hengellisessäkin mielessä. Kuopion seurakuntien omilta nettisivuilta löytyy myös markkinaviikolle monenlaista hengellistä tarjontaa.
Markkinaseurojakin pidetään vanhaan malliin: keskiviikkona ensin Tuomiokirkossa Virsikuoron vahvistamana ja vielä kahvitarjoilun jälkeen iltaseurat sekä torstaiaamuna aamuseurat Keskusseurakuntatalolla.
Seurat tarjoavat toisenlaisen sosiaalisen tapahtuman verrattuna kuhinaan markkinatorilla. Hengityksen rytmissä tapahtuva virrenveisuu ja seurapuhujien sanojen hiljainen puntarointi omassa mielessä avaavat ehkä ajatuksia elämän tarkoituksesta. Ihmisenä olemisesta ja elämästä juuri tässä yhteisössä sekä Jumalan suunnitelmista tätä kaupunkia ja jokaista seuravierasta varten.
Tervetuloa hengähtämään!
Ilman pyhää on vain arkea
Kirkossa on viime aikoina oltu kovasti huolissaan jumalanpalvelusten kävijämäärän laskusta. Ja vaikka Männistön seurakunnassa jumalanpalveluksiin osallistutaan ahkerasti, suunta näkyy täälläkin. Huoleen voi olla syytä tai sitten ei.Joka tapauksessa on syytä muistaa, ettei kristillisyyttä mitata sillä, kuinka ahkerasti kirkossa käydään. Sunnuntai on monessa perheessä ainoa aamu, jolloin on aikaa olla yhdessä. Ei ole kiire minnekään. Kello kymmenen on aikainen aamu niin lapsille kuin vanhemmille ja jumalanpalveluskin voi tuntua vieraalta.
Kuitenkin kristillisyys elää monissa perheissä. Kristillisyyttä on opettaa lapsille iltarukous, viedä heitä seurakunnan kerhoihin ja leireille ja joskus kirkkoonkin.
Yhtä tärkeää on osoittaa omalla esimerkillään, että jokainen ihminen on arvokas ja ainutlaatuinen. Jumalan kuva. Ketään ei saa kiusata, eikä osoitella. Ihminen on yhtä arvokas, vaikka hänen kansalaisuutensa ja ihonvärinsä olisi erilainen kuin omani.
Kristillisyyttä on myös muistaa, että elämä koostuu arjesta ja juhlasta, työstä ja vapaasta. Ja että Jumala on niissä molemmissa läsnä. Sunnuntai on erityinen päivä, ei vain päivä muiden joukossa. Sillä Ilman pyhää on vain arkea.
Ymmärrätkös mitä luet – tai kuulet?
Kielenkäyttö ja kielen käyttö ovat vaikeita asioita. Pitää osata valita tyyli tilanteen mukaan ja puhua sellaista kieltä, jota kaikki ymmärtävät. Hyvä olisi, jos kielenkäytöllään ei loukkaisi tai halventaisi toisia ihmisiä.Kirkon kieltä moititaan usein sellaiseksi, ettei sitä ymmärrä erkkikään, ellei Erkki sitten kuulu ns sisäpiiriin. Moitteeseen on monesti syytä. Käytämme sellaisia ilmaisuja, joita ymmärtääkseen pitää olla pitkällä pyhityksen tiellä. Tai puhumme uskosta ja Jumalasta niin juhlallisesti ja vakavasti, että Jumalasta tulee se juhla-Jumala, jonka palveluksia näkee aina silloin tällöin vietettävän.
Toisinaan taas tulee samanlainen olo kuin joskus tuli ranskalaisessa seurassa, jossa kyllä kaikki osasivat puhua myös englantia niin kuin minäkin, mutta pajattivat vain omalla kielellään, josta ehkä noukin sanan sieltä ja toisen täältä. Keljutti, kun eivät vaivautuneet ottamaan huomioon ja harmitti, kun niillä oli niin hauskaa keskenään.
Puheen uskosta pitää olla niin arkista ja yksinkertaista, että hänkin, joka ei kaanaan kielen sanastoon ja kielioppiin ole perehtynyt, ymmärtää ja pystyy osallistumaan keskusteluun omalla kielellään. Vain jos osaamme ja uskallamme ilmaista uskoa ihan tavallisella kielellä, uskosta tulee osa tavallista arkista elämää.
Uskon niin, että Jumala ei kaipaa hiottuja lauseita ja hienoja sanoja, vaan Hän ymmärtää yskän vähemmälläkin. Kyllä hän ymmärtää epäselvän soperruksen siinä kuin kirkkokäsikirjan rukouksenkin. Ja siihen luottamukseen pitää rohkaista kaikkia – sitäkin, joka ei ymmärrä vanhurskauttamista, mutta toivoo kuitenkin, että Jumala armahtaisi, vaikkei kaikkia annettuja mittoja täytäkään. Kun sitähän se vanhurskauttaminen yksinkertaisimmillaan on.
Ymmärrätkö mitä luet, kysyi jo Filippos etiopialaiselta hoviherralta, joka koetti tavata pyhiä kirjoituksia. Ja selitti sitten, jotta hoviherra ymmärtäisi. No, mitä tapahtui? Hoviherra ymmärsi, uskoi ja kastettiin. Samalla tavalla voi tapahtua nytkin, kun puhumme sitä kieltä, jota itsekin ymmärrämme – myös näissä uskon asioissa.
Olen osa kirkkoa
Viime vuonna poikkeuksellisen moni seurakuntalainen erosi kirkon jäsenyydestä. Kirkosta eroamisbuumin huippuaikana mietin, miten omaa seurakuntaa ja kirkkoa pitäisi ryhtyä puolustamaan
.
Minulle kirkon jäsenyys on jäsenyyttä Kristuksen ruumiissa, hänen alkuperäisessä seurakunnassaan. Haluan pysyä siinä kiinni, vaikka kirkossa oltaisiin vakavistakin asioista erimieltä. Tietoisuus yhdessä pysymisestä luo turvallisuuden tunnetta kaikissa elämän yhteisöissä.
Eroamisliike ja Luther synodi ilmiöinä herättävät aivan varmasti seurakuntalaisissa hämmennystä ja omilta osiltaan luovat alavireisyyttä kirkon ilmapiiriin. Aivan kuin olisimme seurakuntana puolustuskannalla.
Olin viime maanantaista keskiviikkoon Reserviupseerikoulun kurssilla kertausharjoituksissa. Puolustusvoimat ovat jatkuvan säästökuurin alaisia. Sielläkin ollaan siis aivan kuin yhteiskunnallisena instituutiona puolustuskannalla.
Haasteisiin vastataan kehittämällä jatkuvasti johtajakoulutusta. Upseerien työstä ja koulutuksesta jää yksittäiselle Haminassa kävijällekin positiivinen innostunut mieli. Johonkin samankaltaiseen meillä on kaikki syy ja aihe myös kirkossa ja sen seurakunnissa. Alavireisyyteen ei ole aihetta. Yhdessä pysyen voimme jatkuvasti kehittää seurakunnan toimintaa löytämään se todellinen kirkon aarre, Jeesuksen voitto synneistä ja kuolemasta.
Itselleni on ollut hyötyä kirkon työssäkin sotilasjohtajan päätöksentekoprosessin olennaisten asioiden muistisäännöstä.
Ensin on tiedettävä joukon Tehtävä. On tunnettava Vihollinen ja sen toimintatavat, Olosuhteet ja Omat voimavarat, Maasto, Aikatekijät ja Tehtävän suoritetut asiat tai Toinen vaihtoehto vihollisen arvioidulle toiminnalle ja omille toimille. Nämä asiat läpikäytyä voi tehdä päätöksen omasta toiminnasta.
Seurakunnassakin meillä on oltava tehtävä kirkkaana mielessä. Kristuksen ilosanoman kirkastaminen kaikessa. On tunnustettava, että seurakunnalla on vastavoimia. Vastavoimat löytyvät ensimmäiseksi omasta itsestään ja itsekkyyden hengestä.
Seurakunnan hyvän johtajan on tiedusteltava jatkuvasti seurakuntansa olosuhteita ja tunnettava sen maasto asuinalueineen missä seurakuntalaiset elävät. Aikaa tapahtumineen ja ilmiöineen on myös seurattava, jottei seurakunta pulloudu omaksi sisäpiirikseen. Ajan rajallisuus on tunnustettava.
Seurakunnassa Kristus on tukena tehtävässämme. Syytä alavireisyyteen ei ole. Siltoja ei ole poltettu keneltäkään. Rakkauden hengessä ilolla toimien, toivotamme kaikki eronneet takaisin kirkon jäsenyyteen.
Herran hoidossa
Omalta osaltani vaalinäytteen eli messun toimittaminen Pyhän Johanneksen kirkossa on jo ohi. ”Kilpasisarilla” omien näytteiden antaminen on viikon ja kahden päässä. Toivottavasti säät eivät säikäytä kirkkokansaa jatkossakaan, vaan tietä kirkolle on yhtä helppoa taivaltaa kuin ensimmäisenä vaalinäytepyhänä.Tunnelma kirkossa oli hoitava ja lämmin. Kirkkokansan väkevä virrenveisuu, yhteiset synnintunnustus ja uskontunnustus, vuorotervehdykset ja tarkkaavainen saarnan kuuntelu tekivät harvemmin Männistön kirkoissa käyvään palvelijaan vaikutuksen.
Jumalanpalvelus tuntuu olevan männistöläisille yhteinen levon ja uuden voiman tankkauspaikka arkea varten.
Positiivista oli myös kirkkovieraiden ikärakenne. Kirkossa oli ihmisiä melkeinpä ”vauvasta vaariin”, muutaman vuoden ikäisestä lähes satavuotiaaseen. Oli myös ilo nähdä tuttuja ihmisiä, muitakin kuin näissä vaaleissa äänioikeutettuja.
Viiden kilometrin säteellä Pyhän Johanneksen kirkosta on kahdeksan muuta kirkkoa, joissa vietetään jumalanpalvelusta joka viikko. Harvalla firmalla on näin tiheää huoltoasemaverkostoa. Meillä Kuopion seurakunnissa verkosto jatkuu vielä puolensataa kilometriä suuntaammepa matkamme itään tai länteen.
On hyvä käydä joskus muualla sanankuulossa, jotta osaa arvostaa sitä, mitä kotona on. Sama pätee myös käänteisesti. Oli mieluisaa havaita, että koruttomassakin, kaikesta ylimääräisestä riisutussa vaalinäytemessussa Kristus ja hänen armonsa on käsin kosketeltavasti läsnä, Jumalan lahjana.
Mikä juhla messu onkaan silloin, kun siinä palvelevat työntekijät ja seurakuntalaiset yhdessä kuorojen ylistäessä Kaikkivaltiasta. Siinä lienee pala taivasta maan päällä.
Muodoista sisältöihin
Jumalanpalvelus on keskeisin ja näkyvin seurakunnan toiminnan muoto. Siksi sen sisältöihin ja muotoihin liittyy paljon tunteita. Seurakuntavaalien yhteydessäkin monet ehdokkaista nostivat esille juuri jumalanpalvelukseen liittyviä kehittämistarpeita. Näkemyksiä on yhtä monta kuin seurakuntalaisia. Joku pitää sunnuntain perusmessusta, toinen toivoisi toisenlaista musiikkia, kolmas enemmän toisten ihmisten kohtaamista tai jotain muuta.Jumalanpalveluksen muotojen sijasta olisi aika paneutua jumalanpalveluksen sisältöön, siihen, mitä jumalanpalvelus oikeastaan on. Se on suhdetta Jumalaan, toiseen ihmiseen ja itseemme. Kaikkien näiden suhteiden tulee olla läsnä myös jumalanpalvelusta rakentaessamme.
Asiaa voisi lähestyä yksinkertaisella harjoituksella. Voit miettiä, mitkä tekijät tekevät ihmisen elämästä hyvän.
Listalle löytynee ainakin seuraavaa: yhteys toisiin ihmisiin, ilo, osallisuus, avoimuus, turvallisuus, aitous ja läsnäolo. Kun tähän lisätään myös pyhyys ja kosketetuksi tuleminen, olemme aivan jumalanpalveluksen sisällöllisessä ytimessä.
Tarvitsemme jumalanpalveluksen muotojen suhteen erilaisuutta ja vaihtelevuutta. Siihen Männistön seurakunnassa on hyvät edellytykset, onhan kirkkojakin kaksi.
Mutta on jumalanpalveluksen muoto sitten traditionaalinen tai musiikiltaan ja ilmaisultaan modernimpi, siellä tulee olla läsnä iloa ja avoimuutta, pyhyyden tuntoa ja kokemusta siitä, että Jumalan sana koskettaa oman elämäni arkea. Tällaista jumalanpalvelusta tekemään tarvitsemme myös seurakuntalaisia, onhan jumalanpalvelus koko seurakunnan yhteinen asia.
Taivaan tähdet tipahtivat
Pienenä pelkäsin pimeää. Maalla pimeys oli oikeata pimeyttä, eikä tällaista kaupunkilaishämärää ja siksi illalla huussireissulle piti ottaa mukaan taskulamppu ja saattomies. Yleensä se oli ukki, joka nurkalla poltteli pilli-klubiaan ja odotteli kaikessa rauhassa. Tulomatkalla katseltiin tähtiä ja etsittiin Otava, Pohjantähti ja Väinämöisen viitake tai oikeammin kai se on viikate.Tähtien takia pimeys tuntui vähemmän pelottavalta. Jollain tavalla tuntui, että ne vilkkuivat myös taivaan valoa – sen taivaan, jossa mummo ja muutama muukin oli jo odottamassa. Opin silloin rakastamaan tähtistä taivasta. Ja varmaan siksi yksi lapsuuden uni on jäänyt elävästi mieleen.
Siinä unessa oli kirkas pakkasyö. Saunan takana roikkui taivaasta naru ja tietysti uteliaana nyhtäisin siitä. Ja voi hirvitys – kaikki ohuessa langassa riippuneet taivaan tähdet tipahtivat yhtenä vanana lumihankeen viinimarjapensaiden, leikkimökin ja pihakoivun päälle. Taivas oli musta, mutta joka paikassa kimalsi kohta sammuvia tähtiä.
Kun heräsin, suurin huoli oli siitä, mitenkä ne nyt taivaasta näkevät maan päälle ja mitenkä minä nyt rikoin kaikki taivaan ikkunat. Sen jälkeen en ole taivaasta riippuneista naruista vedellyt.
Luulisin, että aika monella ihmisellä on sellaisia asioita, jotka tuovat turvaa ja kertovat taivaasta ja vahvistavat luottamusta hyvään Jumalaan. Ja aina on niitä ihmisiä, jotka haluavat tempaista narusta ja riistää toiselta näitä ”tähtiä” ja sanoa, että turhaan uskot.
Tällaisia voivat olla vaikka he, jotka houkuttelevat eroamaan kirkosta siksi, koska siitä ei ole mitään hyötyä tai lupaavat vaihtaa pornolehden vastineeksi Raamatusta. Silloin tähdet sälähtävät alas ja pimeys saa voiton.
Kirkko kaikkine heikkouksineenkin on tuomassa toivoa, ikkunoita taivaaseen. Ja kirkko myös kertoo, että meistä välitetään, että Jumala katsoo ja näkee meidät jokaisen ihmislapsen. Sen tähden kannattaa pysyä kirkon ja seurakunnan yhteydessä – uskomassa, toivomassa ja rakastamassa yhdessä Jumalan tähtitaivaan alla.
Tähän asti on tultu
Olen Matti Pentikäinen.Synnyin Kuopiossa 22.7.1960 kovan ukonilman aikaan. Isä innoissaan oli lähtenyt mopolla kertomaan syntymästäni äitini perheelle Pielavedelle, koska puhelimia ei ollut käytössä. Mopo oli matkalla pitänyt nostella kaatuneiden puiden yli.
Ensimmäiset 11 vuotta asuin Mölymäen pistetalossa Urheilukadulla. Muutimme Saarijärvelle 1972, jolloin minusta tuli kolmannen polven männistöläinen. Kävin rippikoulun 1975 Poukamassa nuorisopappi Esko Lehtisen johdolla.
Kouluni aloitin Puistokoulussa ja jatkoin Linnanpellon koulussa, silloisessa Kuopion Yhteislyseossa. Kirjoitin ylioppilaaksi Kallaveden lukiosta. Armeijan jälkeen olin ”lähetystyössä” Posti- ja Telelaitoksessa Kuopio 50 jakelussa. Postimiehen urani aikana tuli tutuiksi Männistön seurakunnan lähes kaikki silloiset talot.
Tapasin vaimoni Annen lukioaikana ja menimme naimisiin 1985 ja samana vuonna aloitin teologian opinnot Helsingissä. Meillä on neljä lasta ja yksi lastenlapsi. Ensimmäinen papin paikkani oli Männistön seurakunnassa vuodesta 1991 vuoden 2000 loppuun, jolloin olin rippi-isäni seuraajana. Siirryin Alavan seurakuntaan 2001 ja virkani siirrettiin Kallaveden seurakuntaan 2003.
Palvelin Kosovossa Suomen Pataljoonan pappina 2002-03 ja Afganistanissa 2004 Suomalaisen Rauhanturvajoukon sotilassiviiliyhteistyön upseerina ja oman toimen ohella pappina. Nyt olen Kallaveden diakoniapappi ja onnellinen ukki.
Monien vaiheiden jälkeen tähän hetkeen olen tullut. Olen asunut Männistössä, Saarijärvellä, Itkonniemellä ja nyt Linnanpellolla yhteensä yli 30 vuotta. Tunnen kotiseutuni ja sen ihmisten tapaa elää ja ajatella.
Tunnen seurakunnan hyvin ja olen käynyt muualla korkoa kasvamassa ja oppinut miten seurakuntatyötä voi toteuttaa eri tavoin. Männistössäkin kirkkoherran tulee yhdessä työtovereiden, luottamushenkilöiden ja seurakuntalaisten kanssa toteuttaa seurakunnan perustehtävä ja tunnistaa alueensa ajankohtaiset hengelliset tarpeet.
Miten jaksellaan nyt Lihakunnan lopetusuhan alla? Mitä seurakunta tekee tukeakseen lihakuntalaisia? Missä kaikessa perustoiminnan lisäksi voidaan ilossa ja murheessa olla yhdessä elämää jakamassa Jumalaan turvaten?
Käydään osallistumassa jumalanpalveluksiin vaalinäytteissä. Minulla ylimääräisenä ehdokkaana ei ole vaalinäytettä.
Pyhän Johanneksen kirkossa on ehdokastilaisuuteni maanantaina 31.1.2011 klo 18-19.30.
Tervetuloa myös sinne!
Rakentamisen ja uskollisen palvelun aika
Järvi-Kuopion seurakunnan uusi kirkkoherra Reijo Leino totesi 9.1. virkaanasettamismessunsa saarnassa: ”Kun mietimme uutta seurakuntaa ja erityisesti, kun arvioimme sitä, on hyvä muistaa, että tähän olemme tulleet tilanteessa, jossa olemme rukoilleet Isä meidän rukouksen sanoin: Tapahtukoon sinun tahtosi. Nyt ei ole jälkiviisauden, eikä kritiikin aika – nyt on rakentamisen ja uskollisen palvelun aika.”
Rohkenenko itse sydämestäni rukoilla noilla samoilla sanoilla – osaanko olla rakentamassa ja uskollisesti palvelemassa? Mikä on minun paikkani tässä seurakuntayhteisössä? Näitä kysymyksiä huomaan pohtivani vielä seuraavanakin päivänä messun jälkeen.
Jollain tavoin levollisin ja rauhallisin mielin uskallan kuitenkin katsoa tulevaisuuteen. Kantaa sisälläni pulppuavaa iloa uuden seurakunnan synnystä ja uuden rakentamisen mahdollisuudesta. Mielessä ystävien kasvot.
Teidän, jotka hymyn häive suunpielessä ja rohkaiseva katse silmissä istuitte kirkonpenkissä rukoilemassa ja toivottamassa siunausta uudelle paimenellemme. Teidän, jotka kylänraitilla heilautatte kättä tervehdykseksi, teidän, joiden kanssa jaan elämän rikkinäisyyden ja katovaisuuden, teidän, joiden on vaikea kävellä kirkon ovesta sisään, teidän jotka rauhassa huokaatte Jumalan puoleen, jotta kyllä tämä tästä.
Mitä on sitten se rakentaminen ja uskollinen palveleminen, joka kuuluu niin seurakuntalaiselle kun meille työntekijöillekin? Olisiko se viimekädessä lähimmäisen rakastamista juuri sellaisena, kun hän on Jumalan luomana ja ainutkertaisena ja uskallusta elää arkista elämää yhdessä muistaen, että seurakunnassa saamme tulla siunatuiksi sellaisina, kun olemme tukien ja rohkaisten toinen toisiamme.
Uuden syntyminen ja kohtaamisia
Inter City – juna heijaa ja hytkyy kohti Turkua. Matkaan Savosta Varsinaissuomeen. Juna suorastaan pursuaa ihmisiä palaamassa jostakin joulun vietosta ja toisia menossa johonkin uutta vuotta vastaanottamaan.Joulun pyhien jälki tuntuu koko olemuksessani. Kuutisen tuntia junassa istumista tuntuu yllättäen ylimääräiseltä joululahjalta. Hetki aikaa hengittää ja vajota omiin ajatuksiinsa tai upota hyvän kirjan saloihin.
Tampereella työskentelyhyttiini saan kanssamatkustajan. Sitten, kun joulun pakkasennätykset on käyty läpi, kulkeutuu keskustelu kirkkorakennuksiin. Tuusniemen pystyhirsikirkon arvo johdattaa meidät kaksi naista pohtimaan elämää, Jumalaa, virsirunoutta, itselleen uskollisena olemisen problematiikkaa, elämän katoavaisuutta ja merkityksellisyyttä. Juna saapuu kuin varkain Turun rautatieasemalle.
Matkakumppanini tokaisee kuin ohimennen, ettei ei ole sattumaa, että hän kohtasi matkallaan papin ja itse hiukan hämmentyneenä huomaan miettiväni, ettei ole sattumaan että kohtasin matkallani arkienkelin.
Vuoden vaihteessa syntynyttä uutta Järvi-Kuopion seurakuntaa rakennettaessa on käyty jo aika taival yhteistä matkaa. Meno ei ole aina ollut yhtä tasaista, kun InterCity–junassa ja monenlaisia kohtaamisia ja keskusteluja on ehditty käydä.
Uuden syntyminen vaatii kuitenkin aina rohkeutta luopua jostain vanhasta sekä suostumista kaipaukseen, hämmennykseen ja kipuunkin, jonka kautta uusi voi sitten avautua merkityksellisenä.
Riistaveden aluepappina olen iloinnut uuden seurakunnan syntyprosessin myötä erityisesti siitä, että kohtaamiset seurakuntalaisten kanssa ovat lisääntyneet. Minkälaiseksi kunkin alueseurakunnan toiminta muodostuu, ei ole viime kädessä niinkään meidän työntekijöiden tai luottamushenkilöiden käsissä, sillä seurakunta muodostuu jäsenistään.
Jokainen on tärkeä ja merkityksellinen. Positiivinen asenne, yhdessätuumailu, arjen eläminen sekä rukouksella rakentaminen ovat nyt uuden alkaessa tärkeitä.
Vuodenvaihteen välähdyksiä:
Puhelin soi uudella soittoäänellä ja tulee uuden seurakunnan numeroon. Puhelimeen on jotenkin kummallista ja aranoloista vastata. Mitä sanoisin? Järvi-Kuopion seurakunta Kirsi Leino? Riistaveden alueseurakunta Kirsi Leino?
Vastaan omalla nimelläni. Puhelimesta kuuluu iloinen ja tuttu ääni: ”Hei Kirsi tiedätkö mitä juuri hoksasin, että nythän on ilojuhlan aika, sillä uusi seurakunta on syntynyt. Ajattele, mitkä mahdollisuuden nyt on tehdä monenmoista yhdessä. Hyvää Uutta Vuotta!”
Ajamme halki uuden seurakunnan mukanamme tärkeä paperi. Lomake seurakuntaan liittymiseksi. Luminen maisema on kuvankaunis. Ulkotulet ovat toivottamassa meitä isäntäväen kera tervetulleiksi. Kopistelemme lumiset kenkämme ja käymme peremmälle pirttiin.
Kello raksuttaa uutta vuotta tervetulleeksi ja täytämme paperin juhlallisissa tunnelmissa. Paperiin kirjataan kaste, rippikoulu ja konfirmaatio. Elämä ja olosuhteet johdattivat matkakumppani pois seurakunnan jäsenyydestä – nyt tullut aika palata seurakuntaan. Syvä kiitollisuus ja nöyryys sisällämme juomme juhlakahvit.
Kirsi –pappi Järvi-Kuopion seurakunta
Venäläisen junan vessa ja kirkkovuosi
Seitsemisen vuotta sitten podin joulun jälkeistä ummetusta ystävien seurassa lautapelejä pelaten. Taustamusiikkina soi Kauko Röyhkän kappale Vladivostok – toistokuunneltuna. Kappaleessa on konerumputausta, joka on läpi kappaleen muuttumaton kuin ratakiskojen jyske. Tämä kai teki toistokuuntelusta tuolloin jotenkin hupaisan: kappaleen päätyttyä ei ehtinyt olla kuin hetken hiljaisuus, ja taas mentiin.”Tähän on tultu, tämä on loppu, Vladivostok!” , kertosäe kaikui yhä uudestaan.
Pöljä taustamusiikkiratkaisu viritti vääjäämättä meidät pohtimaan Siperian laajuutta:
- Mitenkäs kaukana se Vladivostok oikein on?
- Idän perukoilla, viimeinen satama ennen Japania.
- Eikös sinne mene se rautatie, Siperian rata?
- Kyllä. Matka tosin varmaan kestää kuukauden.
- Ei paha. Eiköhän lähdetä!
Koska oli vuodenvaihde, pähkähullusta ajatuksesta muodostui uudenvuodenlupaus: matkustetaan Vladivostokiin, kuunnellaan siellä Röyhkän kappale, lähetetään postikortti tekstillä ”Tähän on tultu” Kaukolle ja palataan takaisin.
Ja niin tehtiin.
Onneksi yhtämittainen junamatka Helsinki – Vladivostok ei kestä kuukautta vaan noin 8 vuorokautta. Kolmen viikon reissulla ehti siis myös pysähdellä ja pintaraapaista rannattoman laajaa Siperiaa.
Entä mitä Siperia opetti?
Elokuinen matka oli heikolla venäjän taidolla varustetulta nelikolta melkoista säätämistä. Paljoakaan voimavaroja ei riittänyt turismiin. Mutta junassa elo oli täydellisen stressitöntä, koska hyödyllistä tekemistä ei ollut ja ajantaju aikavyöhykkeitä yliteltäessä jäi lähtöasemalla. Matkatoveri tiivisti asian näin:
”Tekeminen on teennäistä, näkeminen on näennäistä – oleminen on olennaista!”
Junassa matka eteni horisontaalisesti vääjäämättömällä vauhdilla riippumatta omasta toimeliaisuudesta.
Junan fasiliteetit olivat myös kohdillaan. Samovaarista sai aina teevettä, ja henkilökunta piti saniteettitilat puhtaina – lähes koko matkan. Välillä vessa meni myös tukkoon. Silloin toteutui se, minkä kansa tietää venäläisen junan vessasta: sisältö liikkuu siinä paremmin horisontaalisesti kuin vertikaalisesti. Mutta siitäkin selvittiin.
(Tässä vaiheessa lukija kysyy pastorilta: Lupsakka juttu, mutta miten tämä liittyi kirkkovuoteen?)
No näinähän se tapahtuu.
Kirkkovuodessakin sisältö liikkuu paremmin horisontaalisesti kuin vertikaalisesti.
Kyllä vain, ajatellaanpa vaikka juuri juhlittua joulua.
Joulu ei olisi juhlanaiheenamme, ellei syntyvä seimen lapsi olisi samalla pitkäperjantaina ristillä puolestamme kärsivä Kristus.
Tummasävyinen ristinsanoma ei taas tee joulusta ilojuhlaa; siihen tarvitaan pääsiäinen ja ylösnousemuksen riemu!
Tästä kaikesta emme tietäisi mitään ilman helluntaita, jonka myötä aroista kalastajista tuli Kristuksen ilosanomaa julistavan kirkon ensimmäiset airuet.
Vuosittain toistuvat juhlapyhämme eivät joka kerta onnistu säväyttämään – vertikaalinen Jumalan suudelma kaipaavalle sielulle on harvinainen ja hauras lahja.
Jospa meille penseämmän juhlan viettäneille riittäisi kirkkovuoden kyytiin jättäytyminen:
”Tekeminen on teennäistä, näkeminen on näennäistä. Oleminen on olennaista.”
Antakaamme junan puksuttaa.
Joulupukki puree ja lyö!
Kohta se on taas täällä. Tuo hetki, joka päättää pienen joulukalenterinvahtaajan paisuneen jännityksen pelonsekaiseen itkuun, peiteltyyn pettymykseen, turruttavaan yltäkylläisyyteen tai parhaimmillaan kiitolliseen yhdessäoloon yhteisen puhteen äärellä.Joulupukki tulee, oletko valmis?
Lapsena minulle ei koskaan väitetty, että pukki olisi olemassa. Tavan vuoksi pukki kuitenkin toi lahjat – juuri silloin, kun isä oli hakemassa halkoja. Koko perheellä oli yhteinen leikki, jossa jokainen piti roolinsa.
Leikkiin ei onneksi kuulunut lahjojensaannin ehdollistaminen kiltteydellä; tolkullisesti piti yrittää elää ihan muuten vaan.
Ajan kanssa opin suhtautumaan tympeähkön penseästi joulupukkiin ja jouluteollisuuteen. Joululahjojen ansaintalogiikka on mahdollisimman etäällä joulun Lahjan logiikasta: syntisille on syntynyt vapahtaja!
Selviytymisstrategiakseni jouluvouhotuksesta muodostui sen sivuuttaminen. Parempi keskittyä siihen, mitä pitää tärkeänä, kuin sitä vastaan sotimiseen, mikä on toissijaista.
Kun oma lapsi alkaa olla joulunodotusiässä, on suhde joulupukkiin ja jouluteollisuuteen jäsennettävä uudestaan. Hetken aikaa ehdin jo ajatella, että vanha linja pysyköön: ei pukkia, ei tonttuja. Seimi riittäköön.
Onneksi perheestäni löytyi myös viisautta.
Koska joulupukkivouhotukselta ei voi välttyä, olisi kohtuutonta eristää lapsi koko kansakunnan yhteisestä leikistä. Sitä paitsi lapset rakastavat tarinaan heittäytymistä – sadun ja toden rajat häilyvät lapsen mielessä suloisella tavalla.
Joulumyynnin alkaminen antaa luvan heittäytyä myyttiseen tarinoiden aikaan, joka huipentuu joulukirkossa. Jutuniskijöinä evankelistat taitavat tosin jäädä toistokuunneltavien joululevyjen jalkoihin. Mutta millainen muisto joulusta lapselle rakentuu, jos aikuisten hengellinen asento jouluna muistuttaa suojelupoliisia?
Parempi lienee kasvattajana antaa esimerkki heittäytymisestä sekä leikkiin että hartauteen, peliin ja pyhään, ja luottaa siihen, että olennainen molemmista ajan kanssa välittyy.
Loput jääkin sitten Herran huoleksi.
Rokotukseksi joulupumpuliahdistusta vastaan olen vähin erin nauttinut vanhaa kunnon pakanallista nuuttipukkiperinnettä M. A. Nummisen malliin: http://www.youtube.com/watch?v=g3Z7elp6mCo
Yleisen mielipiteen mielestä
”Suomen tietotoimiston teettämän gallup-tutkimuksen mukaan… pitäisi uudistua… jo yli kuusikymmentä tuhatta ihmistä… en hyväksy missään tapauksessa… minun mielestäni…”Suljen radion, vaikka tiedän, ettei niin saisi tehdä. Miksi?
Koska sulkemalla radion viittaan samalla kintaalla yleiselle mielipiteelle, eikä yleinen mielipide ole koskaan katsonut hyvällä niitä, jotka sellaista tekevät. Yleinen mielipide on näet itsetietoista sorttia, eikä se pidä siitä, että sitä ylenkatsotaan. Saati sitten, että sille naurettaisiin, tai että sitä peräti julkisesti pilkattaisiin.
Mutta ei huolta, ei yleinen mielipide jätä minua rauhaan. Ei edes näin adventtina. Se vaivaa päätäni koko päivän, kunnes vihdoin tartun näppäimistöön. Saakoon, mitä haluaa.
Oletteko miettineet, kuinka mielenkiintoinen juttu yleinen mielipide oikeasti on? Tavallisimmin se syntyy aamukuuden ja -kahdeksan välillä kahvikupin, pullapalan ja päivän sanomalehden pyhästä kolmiyhteydestä olemattoman ajatustyön ja liian vähäisen ajan tuloksena, mutta hallitsee silti meitä ihmisiä.
Syntyperästään huolimatta se tietää kaiken ja on siten aina oikeassa. Sitä kuunnellaan ja sille kumarretaan. Usein se elää omaa elämäänsä, mutta taipuu taitavissa käsissä myös mahtavaksi aseeksi. Aseeksi, joka vain harvoin jättää jälkeensä ruumiita, mutta on silti ylivertaisen tehokas. Pitkä ura tai korkea asema ovat sille pelkkä suupala, kunhan sitä vain käyttelevät tottuneet kädet ja kylmä järki.
”Uudistukaa!” kirkuu iltapäivälehden otsikko. Kilpailijan tekemässä gallupissa neljä kaunista teinityttöä paljastaa syvälliset mielipiteensä päivän polttavista kirkollisista kysymyksistä.
Viidennessä ja viimeisessä kuvassa komeilee sen sijaan kesken iltapäivälenkin yllätetty silmälasipäinen vanhempi herrasmies hölmö ilme kasvoillaan.
”EN HYVÄKSY!” julistaa kissankokoisin kirjaimin painettu kuvateksti. Gallupin tulos on murskaava. Näin meitä ihmisiä ohjaillaan.
Sanottavani sanottuani tartun virsikirjaan ja ryhdyn valitsemaan laulettavaa adventiksi sekä joulun pyhiin.
Virsikirjan 47:stä joulunajan virrestä vain kaksi on sävelletty vuoden 1970 jälkeen. Valtaosa suomalaisten suosituimman kirkkojuhlan virsistä on periytynyt sukupolvelta sukupolvelle aina 1500-luvulta lähtien. Tätä yleinen mielipide ei kuitenkaan tiedä.
Miksi?
Koska tämä tieto on fakta.
Siunattu latinan kieli
En ole latinisti. Kielipää on muutenkin heikohko.En siis ylistä latinaa siksi, että osaisin sitä.
Syy on siinä, että latinaksi voi sanoa asioita, joita suomeksi ei helposti sanota.
Istuin pyhäinpäivänä Tuomiokirkossa Kamarikuoron konsertissa.Kuoro lauloi Malcom Archerin Requiemia. Latinaksi. Minä seurasin suomennosta:
"O Domine Jesu Christe, Rex gloriae, libera animas defunctorum de ore leonis, ne absorbeat eas Tartarus, ne cadant in obscurum. "
"Oi Herra Jeesus Kristus, autuuden Kuningas, vapauta kuolleiden uskovaisten sielut leijonan kidasta, ettei helvetti heitä nielisi, etteivät he vaipuisi pimeään."
"Tremens factus sum ego et timeo, dum discussio venerit atque ventura ira. "
"Tutisen pelosta ja vapisen, vartoessani tuomion ja vihan päivää, joka tulee."
"Chorus angelorum te suscipiat et cum Lazaro, quondam paupere, aeternam habeas requiem. "
"Enkelten kuoro ottakoon sinut vastaan, ja kuten Lasaruksella, joka hänkin kerran oli vain kerjäläinen, sinulla olkoon ikuinen rauha."
Latinaksi näitä väkeviä kuvia lauletaan. Hyvin harvoin suomeksi. Miksi?
Juuri näiden väkevien kuvien inspiroimina Archerin kaltaiset säveltäjät ovat luoneet sävellyksiä, joiden kauheus ja kauneus liikuttavat kuulijan sielua.
Mitkähän olisivat nykyisen suomalaisen hengellisen runouden ja musiikin väkevimmät tekstit? Ehdotuksia!
Sopivat muuten nuo pyhäinpäivän säkeet myös adventin aikaan. Herran tuleminen aikojen lopulla ja tuomio ovat toisen adventtisunnuntain aiheita.
Ilpo Rannankari
Maailman ajankohtaisin asia
Tätä kun kirjoittelen isänpäivänä, pinnalla ovat edelleen viime viikkojen kestopuheenaihe homokeskustelu sekä tietenkin seurakuntavaalit.Mutta yksi asia lyö kuitenkin nämä molemmat ajankohtaisuudessaan, nimittäin päänsärky. Silloin, kun migreeni jäytää aivokoppaa, mikään ei ole sen ajankohtaisempaa kuin tuo särky ja sen poissaaminen.
Kiitänkin Jumalaa ja viisaita lääketieteilijöitä siitä, että minulla on saatavilla lääkkeitä, jotka tuovat helpotusta tukalaan tilaani. En halua edes ajatella sellaista olotilaa, jossa minulla ei olisi mahdollisuutta turvautua pienen valkean migreenilääkkeen tuomaan apuun.
Tällä asialla on kuitenkin laajempiakin ulottuvuuksia kuin oma pääni. Voi niitä maailman ihmisiä, joilla ei ole mahdollisuutta saada apua ongelmiinsa niin kuin meillä hyvinvointivaltion ihmisillä. Kuitenkin jos päätä särkee tai suolta vääntää se on maailman ajankohtaisin asia asuipa sitten Suomessa tai Angolassa.
Tekee kyllä mieli auttaa kohtalotoveriani siellä jossakin kaukana. Tiedän kokemuksesta, että hän tulee olemaan hyvin kiitollinen kaikesta saamastaan avusta.
Miten tästä eteenpäin?
Miten eteenpäin?Tänä aamuna minulla oli debyytti gospelkuorolaisena. Minut kutsuttiin laulamaan sopraanoa Helsingin hiippakunnan järjestämään aamumessuun. Kuoroa johti kirkolliskokousedustaja Pekka Simojoki ja lauloin sopraanoa Anna-Mari Kaskisen ja Annika Määttäsen kanssa.
Tällä viikolla olen osallistunut aamumessuun joka aamu. Se on merkinnyt sekä sisäisen kellon että puhelinherätyksen säätämistä tuntia aiemmaksi, missä onnistuin marraskuun pimeästä huolimatta. On tuntunut hyvältä aloittaa päivä yhteisellä rukouksella ja leivän murtamisella.
Luterilaisen kirkolliskokouksen olemukseen kuuluu sekä hengellisyys että yhteinen päätöksenteko. Päätökset syntyvät inhimillistä järkeä käyttäen ja rukouksen hengessä, Pyhän Hengen johdatusta pyytäen. Tulevaisuus näyttää, miten onnistuneita päätökset ovat olleet
Viikon vilkkaimman keskustelun herätti kysymys rukouksesta parisuhteen solmineiden kanssa ja puolesta. Torstaina lähes kahdeksan tunti kestäneen täysistunnon aikana käytettiin nelisenkymmentä puheenvuoroa, joista viimeinen kellon lähetessä 23:a.
Päätös syntyi äänin 78-30 perjantaiaamuna ja piispainkokous sai tehtäväkseen laatia pastoraaliset ohjeet seurakunnille. Olen iloinen päätöksestä. Omalla tavallaan se vahvistaa sen, että kirkko hyväksyy homoseksuaalit jäsenensä ja haluaa tukea heidän sitoutumistaan pysyvään, uskolliseen parisuhteeseen. Tärkeänä pidettiin sitä, että ohjeissa taataan kirkon työntekijöille omantunnonvapaus, toisin sanoen, ettei ketään pakoteta vastoin tahtoaan hoitamaan tällaista rukousta.
Toivottavasti piispainkokous saa ohjeet valmiiksi mahdollisimman pian. Niitä odotellessa asiasta kiinnostuneet voisivat tutustua perustevaliokunnan mietintöön www.evl.fi/uutiset ja seurakunnissa voitaisiin keskustella jo sen pohjalta.
Muut viimeisen aamun päätökset koskivat mm. Ahvenanmaan kirkkoherrojen kielitaitovaatimuksia ja aloiteoikeutta hiippakuntavaltuustoille.
Päätöspuheenvuorossa arkkipiispa Mäkinen otti varovasti kantaa kirkolliskokouksen keskustelukulttuuriin ja toivoi, että täysistuntokeskustelut olisivat enemmän vuoropuhelua ja dialogia kuin peräkkäisiä puheita, joissa ei välttämättä liitytä aiemmin sanottuun.
Lopuksi kirkolliskokous kiitti pitkän kirkon ulkoasioista vastaavaa kirkkoneuvos Risto Cantellia, joka jää vuodenvaihteessa eläkkeelle. Risto Cantell on tehnyt pitkän ja ansiokkaan elämäntyön kirkkomme hoitaessaan kirkkomme ekumeenisia suhteita. Hänen työnsä ohjenuora on kirjattu kirkon ekumeeniseen strategiaankin: ”Haluamme olla sama kirkko kaikkiin suuntiin.”
Aika tehdä päätöksiä
Eilisen aamun ja illan vaisut täysistuntokeskustelut enteilivät varmasti tätä päivää. Kirkon keskusrahaston talousarviosta ei käytetty yhtään puheenvuoroa. Kirkkoneuvos Leena Rantasen mukaan niin ei ole koskaan ennen tapahtunut. Muutkin illan täysistunnon asiat oli nuijittu reilussa tunnissa, muun muassa päätös virsikirjan lisävihkon laatimisesta.Tänään klo 9.15 alkaa täysistunto, jonka listalla on vain yksi asia: piispainkokouksen selvitys parisuhdelain seurauksista kirkossa ja perustevaliokunnan mietintö siitä. Uskon, että puheenvuoropyyntöjen lista on pitkä. Vielä en tiedä, liitynkö siihen joukkoon. Se riippuu keskustelun suunnasta ja sävystä.
Olen tutustunut mietintöön, eriävään mielipiteeseen ja nukkunut yönkin yli. Olen mietinnön linjausten kannalla, vaikka luen sekä riveiltä että rivien välistä, että se on kompromissi. Sen esittämä ratkaisu rukouksesta rekisteröidyn parisuhteen solmineiden puolesta on pettymys niille, jotka odottavat kirkon siunaavan rekisteröidyt parisuhteet. Ja se on pettymys niille, jotka vastustavat sekä siunaamista että rukousta.
Kirkossa on homoseksuaalisuudesta ja rekisteröidyistä parisuhteista vastakkaisia näkemyksiä. Sen tosiasian kanssa on vain elettävä ja koetettava kunnioittaa toinen toistaan.
Mietinnön kompromissin voi nähdä myös myönteisesti. Rukous parisuhteensa rekisteröineiden kanssa ja heidän puolestaan voi tukea heidän rakkauttaan, kumppanuuttaan ja toisiinsa sitoutumista. Vaikka kirkolliskokous antaisi piispainkokouksen tehtäväksi laatia ohjeet rukouksen toteuttamiseen, ketään ei pakotettaisi rukoilemaan parisuhteensa rekisteröineiden puolesta vastoin omaatuntoa.
Jos Jeesus eläisi tänään, mitä hän tekisi? Miten hän vastaisi, jos häneltä tultaisiin pyytämään rukousta parisuhteen rekisteröineen puolesta? Mitä merkitsee Jeesuksen seuraaminen tässä asiassa? Tätä olen koettanut miettiä, kun evankeliumien Jeesus ei missään ota kantaa homoseksuaalisuuteen. Minulle Jeesus vastaa siinä, miten hän suhtautui Jumalan luomiin ihmisiin ja asettui syrjittyjen ja heikkojen rinnalle.
Kirkolliskokousta saa edelleen muistaa rukouksin. Täysistunto alkaa klo 9.15. Ennen sitä kokoonnumme messuun Maarian kirkkoon. Jumalan kasvojen eteen.
Luottavasti ja rohkeasti tulevaisuuteen
Aamumessussa tuore kirkolliskokousedustaja Mika Aspinen kehotti meitä Jeremiaa siteeraten katsomaan luottavasti ja rohkeasti tulevaisuuteen. Virsiä oli mukava laulaa Kaisa-Leena Harjunmaa-Hannikaisen säestyksellä.
Varsin nopeassa tahdissa käsittelimme täysistunnossa muutamia valiokuntamietintöjä. Kirkollisia vaakunoita, sinettejä ja leimoja koskevien säännösten täydentäminen ei herättänyt keskustelua. Vaikka asia saattaa tuntua vähäpätöiseltä, tunnukset ovat kirkon arkea.
Sivujuonteena voin mainita, että leimasimet ovat ensi viikonvaihteessa ahkerasti käytössä: Vaalilautakunnat kokoontuvat perjantaina avaamaan ennakkoäänestysasiakirjojen lähete- ja vaalikuoret ja leimaavat vaaliliput niitä avaamatta odottamaan varsinaista äänten laskentaa. Vaalipäivinä jokaiseen vaalilippuun painetaan oman seurakunnan leima ennen kuin äänestäjä pudottaa sen juhlallisesti uurnaan.
Arkkipiispan vaalin muuttamista sekä viran ja valinnan uudistamista koskeva lakivaliokunnan mietintö keskustelutti hieman ja asia lähetettiin kirkkohallitukselle kokonaisselvitystä varten. Mietintöön sisältyi perustevaliokunnan mielenkiintoinen lausunto, jossa on esitelty piispan viran historiaa kirkossamme.
Toista helluntaipäivää emme päättäneet yleisvaliokunnan esityksen mukaisesti palauttaa, mikä oli mielestäni viisas päätös, vaikka esitys tuli mm. Kuopion hiippakuntavaltuustosta.
Siitä tuskin olisi tullut yleistä vapaapäivää eivätkä nykyisetkään kaksoispyhien jälkimmäiset pyhät, Tapaninpäivä ja 2. pääsiäispäivä ole kovin suosittuja jumalanpalveluspyhiä. Silti en olisi niitä poistamassa.
Yleisvaliokunnan mietintö monimuotoisuuden edistämisestä kirkon työyhteisöissä lähti vilkkaahkon, hieman kriittisenkin keskustelun saattelemana kirkkohallitukseen. Samoin määräenemmistösäännösten muuttaminen lähetettiin kirkkohallitukseen selvitettäväksi.
Aamupäivällä pöydille jaettiin perustevaliokunnan parisuhdemietintö, joka kuulemma löytyy jo verkostakin kirkolliskokouksen sivuilta (www.evl.fi/kirkolliskokous).
Siihen tutustumiseen on edustajilla aikaa tämä päivä. Huomenna on keskustelun aika.
Pikasilmäyksellä mietintö vaikuttaa hyvältä, rakentavalta ja maltilliselta. Viisi valiokunnan jäsentä on jättänyt yhteisen eriävän mielipiteen.
Nyt on lounaan aika ja sen jälkeen jatkamme työskentelyä valiokunnassa.
Nimipäiväonnittelut kaikille oppi-isämme Martti Lutherin kaimoille!
Ihmeellistä – parin tunnin vapaa keskellä päivää (9.11.2010)
Ensimmäisen kerran tämän kirkolliskokouksen istuntoviikkojen aikana olen saanut parin tunnin vapaan keskellä päivää. Valiokunta kokoontuu klo 15 jälkeen, sillä sihteeri kirjoittaa parhaillaan aluetyön rakenteita koskevan mietinnön kolmatta luonnosta käsittelyn pohjaksi.Valitsijamiehetkin ovat tällä viikolla päässet vähällä. Tänään päivällistauon yhteydessä teemme ehdotuksen Kirkon ulkoasiain neuvoston jäsenen valinnasta piispa Eero Huovisen tilalle.
Äsken päättyneessä lyhyessä täysistunnossa pääsimme äänestämään, sillä jätimme raukeamaan Oulun ja Espoon hiippakuntavaltuustojen esitykset ilman valiokuntakäsittelyä.
Toinen koski seurakuntien ja seurakuntayhtymien hallinnon yksinkertaistamista ja toinen synnintunnustusvaihtoehtojen lisäämistä Jumalanpalvelusten kirjaan. Äänestin molempien raukeamisen puolesta.
Olisi tärkeää, että hiippakuntavaltuustot pohtisivat tarkkaan, millaisia esityksiä kirkolliskokoukselle lähetetään. Esitykset täytyy kyetä perustelemaan huolellisesti sen vaikutukset ja eri näkökulmat huomioon ottaen. Se olisi yksi tapa lisätä hiippakuntavaltuustojen merkitystä, vaikuttavuutta ja arvovaltaakin.
Tänään lienee edessä viikon ainoa vapaailta. Ajattelin ulkoilla vähän ja syventyä Elina Vuolan kirjaan Jumalainen nainen. Lumipyry ei muuten vieläkään ole tavoittanut Turkua.
Niin tuli ilta ja meni ensimmäinen päivä (8.11.2010)
Pitkästä aikaa sain laulaa virttä ruotsiksi, kun Porvoon hiippakunnan vuoro oli toimittaa kirkolliskokouksen avajaismessu. Ruotsin-vuodet (1982-1991) muistuivat lämpimästi mieleen. Sitä usein ihmettelen, miten vieras kieli voi myös tulla rukouksen kieleksi.Piispa Björn Vikström saarnasi kahden maan kansalaisuudesta: Uskoon kuuluu se, että Jeesus kutsuu meitä luokseen ja että kristittyinä haluaisimme omia hänet, viipyä hänen lähellään niin kuin opetuslapset Kirkastusvuorella. Mutta yhtä lailla uskoon kuuluu se, että Jeesus lähettää meidät ihmisten keskelle, arkeen, maailmaan.
Tänään istuntosalissa oli kolme tilannetta, joiden aikana hiljaisuus oli lähes käsin kosketeltavaa.
Ensimmäinen niistä oli arkkipiispa Kari Mäkisen avauspuhe, jota kuunneltiin hiiskumatta.
Selkeästi argumentoiden arkkipiispa muistutti, miten homoseksuaalisuudesta keskusteltaessa puhumme Jumalan luomista ihmisistä, emme ilmiöstä tai periaatteellisesta ongelmasta.
Toivon, että salissa muistetaan juuri tämä, kun työsuunnitelman mukaan torstaina keskustellaan perustevaliokunnan asiaa koskevasta mietinnöstä, jota emme ole vielä saaneet luettavaksemme.
Vikströmin saarna ja Mäkisen puhe löytyvät osoitteesta www.evl.fi/uutiset
Toinen hiljainen hetki vietettiin silloin, kun seisomaan nousten kunnioitimme viime istuntoviikon jälkeen kuolleen kirkolliskokousedustajan, professori Heikki Kotilan muistoa.
Hänen elämänsä päättyi inhimillisesti ajatellen kesken ja hänellä olisi ollut paljon annettavaa kirkollemme. On kuitenkin luotettava, että Jumalan silmissä hänen elämänsä tuli valmiiksi.
Kolmas hiljainen hetki on arkisempi ja se toistuu vielä usein tämän viikon aikana. Täysistunnon alkaessa kuhina salissa hiljenee aina hetkeksi, kun puheenjohtaja julistaa nimenhuudon alkaneeksi.
Illalla käytiin vilkas täysistuntokeskustelu kirkon ensimmäisestä tulevaisuusselonteosta, joka oli ajankohtaisempi kuin ennakkoon osattiin ajatella. Selonteko lähti kiitosten ja kritiikinkin saattelemana yleisvaliokunnan käsittelyyn.
Jotkut kaipasivat siihen teologista ja hengellistä syvyyttä, jotkut puolestaan enemmän käytännöllisiä johtopäätöksiä.
Turussa on tänään ollut pikkupakkanen ja aurinkokin on näyttäytynyt. Istuntosaliin siitä ei tosin näkynyt sädettäkään, sillä salin ainoa ikkuna oli jälleen peitetty verholla. Saapa nähdä, avataanko se huomiseksi.
Rakkauden kieli
Osallistuin juuri kirkon maahanmuuttajatyön päiville. Yksi keskeinen toive, joka välittyi paikalla olevien maahanmuuttajien kommenteista, oli tarve kokea uudessa kotimaassa rakkautta, hyväksymistä ja välittämistä.
Monet maahanmuuttajat tulevat varsin yhteisöllisistä kulttuureista, jolloin suomalaisten haluttomuus tulla tervehtimään voi tuntua hyvin oudolta. Minkä kuvan meistä suomalaisista antaa se, jos muualta tullut kristitty veljemme tai sisaremme käy useasti jumalanpalveluksessa, mutta koskaan kukaan suomalainen ei tule toivottamaan häntä tervetulleeksi, kysymään mistä maasta hän on tullut tai muutenkaan puhumaan hänen kanssaan?
Näitä tilanteita ei jäyhän suomalaisenkaan tarvitsisi pelätä, sillä yhteisen puhutun kielenkin puuttuessa on yksi kieli, jota kaikki ihmiset ymmärtävät: rakkauden kieli. Toista ihmistä voi huomioida sanojen puuttuessa vaikkapa ystävällisellä hymyllä.
Rakkauden ja välittämisen kokeminen on toki tärkeää meille suomalaisillekin. Mistä mahtaakaan johtua se, että seurakuntayhteyttä ei koeta omaksi jutuksi? Ehkäpä juuri tuosta rakkauden, huomioimisen ja yhteyden kokemisen puutteesta.
Kaikilla meillä ihmisillä on samanlainen tarve tulla huomatuksi, hyväksytyksi, arvostetuksi ja rakastetuksi. Ilman toisten huomiota suomalainenkin voi kokea olevansa muukalainen oman seurakuntansa keskellä.
Ajatellaanpa vielä tilannetta, jossa joku vaikeassa elämäntilanteessa oleva ihminen tulee viimeisenä oljenkortenaan kirkkoon. Paljon on menetetty, jos tämä ihminen joutuu poistumaan ilman, että kukaan ihminen kohtasi häntä.
Voimmehan tietysti ajatella hurskaasti, että kenties hän sai jotakin Jumalalta. Kenties hän saikin, mutta kuitenkin Jumala on katsonut parhaaksi kohdata ihmisiä ennen kaikkea meidän ihmisten kautta.
Sen on meidän tehtävämme ja siihen lähetyskäskykin kehottaa meitä. Juuri meidän kristittyjen tulee mennä kaikkialle maailmaan, niin kauas kuin lähellekin ja kohdata ihmisiä.
Kunpa meillä vielä joskus olisi sellainen seurakuntatodellisuus, jossa kenenkään ei tarvitsisi jäädä yksin ja huomiotta. Kunpa oppisimme puhumaan rakkauden kieltä.
Kuolleen kaltainen kuukausi
Marraskuu riisuttuna, harmaana, kylmän kosteana, hiljaisena avautui tänä aamuna eteemme.
Hiljattain löysin työpöydältäni "Maassa Taivaassa" -esitteen, siinä todettiin marrassanan alunperin tarkoittaneen kuolleen kaltaista. Kuluvan kuukauden aikana eri puolilla Kuopiota tapahtuu kuoleman ympärillä. Taiteen, luentojen ja esittelyjen kautta voimme tunnustella tuota suurta mystistä rajaa, joka koskettaa jokaista elämän varrella.
Ajallemme ei sovi kuoleman kaltainen hallitsematon, yllättävä ja armoton asia. On helpompaa sulkea se pois ja ajatella, ettei se vielä kosketa minua. Jonain päivänä kuitenkin joudumme kasvotusten tuon rajan kanssa, katsomme kuolemaa silmiin ja tajuamme sen lopullisuuden tämän ajan mittapuulla.
Siihen asti voimme sulkea silmämme kuoleman todellisuudelta, vai voimmeko? Voimme antaa lastemme kuvitella kuoleman ampumisiksi, väkivallaksi, sodiksi, näläksi ja onnettomuuksiksi. Pahimmillaan jopa sellaiseksi josta sitten vain noustaan taas jaloilleen.
Ei liene väärin sanoa nykyihmisen vieraantuneen kuolemasta ja sitä kautta kai elämästäkin, johon kuolema kiinteästi kuuluu. Kuolema on kuitenkin keskeinen ja kiinteä osa elämää, olemmeko siis vieraantuneet elämästä kun suljemme silmämme kuolevilta, vanhenevilta, sairailta ja kaipaavilta.
Haluan tarttua mahdoillisuuteen tunnustella, ensi lauantaina -Pyhäinpäivänä- sytytän kynttilät yhdessä lasteni kanssa ja muistamme heitä jo poisnukkuneita.
Mutta ennen Pyhäinpäivää on aika ennakkoäänetyksen. Suuntaan viikon aikana matkani Kuopion lukioille ja luotan nuortemme haluun käyttää ääntään, nyt Ensimmäisen kerran.
Toivon ettei ennakkoäänestyksemme ole marraskuun mukaan kuolleen kaltainen, vaan elämän puolella.
Marjukka Toropainen, nuorisosihteeri
Mukana muutoksessa 3
Portaissa kuuluu pienet tömähdykset, nuorimmaiseni hyppelee luokseni.Hän pyytää minua sytyttämään kynttilän pihamaalle, jotta saa ihailla valoa pimeässä.
Minun ei ole pakko pukea villahuivia ja huopatossuja mennessäni pihamaalle ja pysyäkseni lämpimänä. Elämä on kuitenkin antanut mahdollisuuden vaalia perinteitä ja ponnistaa niiden voimalla. Niiden rinnalla voin nähdä maailman tämän päivän mahdollisuuksin, joista minulla ei ollut lapsena aavistustakaan. Huomiseen haluan kulkea avoimin mielin Jumalaani luottaen ja seurakuntaani palvellen.
Sytytän kynttilän, lumoutuneena lapsi katsoo liekkiin, lumoutuneena minä katson lasta. Hän ymmärtää täydellä sydämellä Jeesuksen sanat: ”Minä olen maailman valo. Se, joka seuraa minua, ei kulje pimeässä, vaan hänellä on elämän valo.”
Kirkkomme haluaa kuulla myös nuortensa äänen, antamalla äänioikeuden kaikille 16 - vuotta täyttäneille
Seurakuntavaalit 14.11.2010,
Ennakkoäänestys 1.-5.11.2010
Mukana muutoksessa 2
33 000 ääntä sanoi viime viikolla kirkolle ”ei”. Minun kirkkoni haluaa nyt kysyä miksi?Meidän kirkkomme haluaa kuulla jäsentensä äänen. Kirkkomme kysyy jokaiselta, millainen sen tulee olla ja mitä tehdä. Perustehtävänsä kirkko tietää, mutta nyt on kysymys muista palvelutehtävistä.
Marraskuussa tulevien seurakunta vaalien äänillä ratkaistaan mihin suuntaamme pienenevät varamme: korjaammeko tiloja, järjestämmekö lasten- ja nuorten toimintaa, kierrämmekö vanhusten kodeissa vai toimimmeko heikoimpien puolestapuhujina.
Nyt on aika kertoa mielipiteesi ja antaa äänesi kuulua.
Kirkkona elämme muutoksen aikaa, niin kuin murrosikäiset tyttärenikin.
Aika on kasvaa lapsesta aikuiseksi ja aika ottaa vastuuta omasta toiminnasta sekä päätöksistä. Lapsena saimme ihmetellä ja alistua toisten valintoihin. Nuoruudessa meillä oli kyky kyseenalaistaa ja olla idealisti. Aikuisena kannamme vastuumme, kuulemme toistemme äänen ja sopeudumme muuttuvaan elämään.
Kirkkomme aikuisuutta on kuulla tämän päivän huokaukset ja kyetä vastaamaan aikamme uudenlaisiin kysymyksiin.
Liity Facebook-ryhmiin, keskustele ja vaikuta!
Ensimmäinen kerta.fi (vaaliryhmä Facebookissa)
Äänenä Kuopiossa -seurakuntavaalit 2010 ( Kuopion seurakuntien Facebook-ryhmä)
Kirkkomme haluaa kuulla myös nuortensa äänen, antamalla äänioikeuden kaikille 16 - vuotta täyttäneille
Seurakuntavaalit 14.11.2010 Kuopion seurakunnissa, ennakkoäänestys koko maassa 1.-5.11.2010
www.seurakuntavaalit.fi
Mukana muutoksessa
Sataa lunta, vedän villasukat ja villahousut jalkaan, puen pitkän villahameeni päälle, kiedon huivin hartioilleni. Tiukasti vedän solmun kaulalleni, ettei kylmä tuuli pääse paitani alle. Huopatossut jalassa tarvon hangen yli pihasaunalle lisäämään pesään puuta.
Palaan tupaan, avaan internetin ja kirjaudun facebookiin, siellä lueskelen kommentteja ja ihmetyksen tuomaa pettymystä kirkkomme viimeisistä kuohunnoista. Oma nuorisoni ilmestyy selkäni taakse ja kysyy ääneen miksi? Mistä tässä kaikessa on kysymys? Miksi meidän on pakko tuomita? Mitä se on minulta pois jos joku muu saa? Mitä hyödyttää olla mukana antamassa mielipiteensä tähän kirkkoon?
Nyt minä pysähdys
Yritän kuunnella, mikä on tämä ääni minkä nuoreni antaa. Millaiseen kirkkoon hän haluaa kuulua ja mitä uskoa tunnustaa. Hän sanoo hiljaa, ettei voi ymmärtää, miten ihminen voi määritellä kuka kelpaa.
Hän sanoo ääneen, että haluaa kirkon, joka on avoin kaikille. Hän kertoo silmät loistaen, kuinka on saanut tehdä yhdessä toisten kanssa hyvää lähimmäisilleen seurakunnassa. Hän pyytää, että saisi olla mahdollistamassa tuon hyvän toteutumisen tulevaisuudessakin. Hän haluaa antaa äänensä kuulua seurakunnassaan.
Pelottaako tämä, onko seurakuntamme valmis kuulemaan myös nuoren äänen. Kuuluuko nuoren ääni liian avoimena, radikaalina ehkä idealistisenakin seurakunnassa vai onko se muutosvastainen ja konservatiivinen.
Seurakuntavaalit / facebook
Kirkkomme haluaa kuulla myös nuortensa äänen, antamalla äänioikeuden kaikille 16 - vuotta täyttäneille
Seurakuntavaalit 14.11.2010, ennakkoäänestys 1.-5.11.2010
Turvaa ja rakkautta
Ihminen on tarvitseva läpi koko elämänsä. Me tarvitsemme toisen ihmisen läheisyyttä, tunnetta siitä, että meitä rakastetaan ja meidät hyväksytään sellaisina kuin me olemme.Pieni lapsi on täysin meidän aikuisten hoivan ja huolenpidon varassa. Aikuisenakin erityisesti hädän, tuskan ja kriisien keskellä tarvitsemme läheistä, turvallista olkapäätä ja syliä, jossa voimme olla paljaana omine tunteinemme, levähtää hetken ja koota itseämme.
Lapsille aikuisten kyky olla läsnä ja vastata heidän tarvitsevuuteensa on ensiarvoisen tärkeä. Ihan pieni lapsi ei pysty siirtämään tarvettaan vaan hän vaatii saada tarpeensa tyydytetyksi. Tässäkin aikuisten ajoitus on tärkeä.
Hoivaamisessa on oltava riittävän oikea-aikainen, jotta lapsen kyky omien tarpeidensa tunnistamiseen kehittyy. Pienelle lapselle liiallinen tarpeiden tyydytyksen odottaminen aiheuttaa turhautumista ja tunnetta ettei minusta välitetä.
Meillä vanhemmilla on yleensä kyky huomata lapsen tarpeet, mutta aikuisten, puolison, ystävän tai muun läheisen turvattomuuden tarvetta emme aina pysty havainnoimaan. Me olemme ehkä itse jääneet paitsi tuota riittävän oikea-aikaista hoivaa ja huolenpitoa, jolloin tuntosarvemme eivät ole kehittyneet toisen tarpeiden sensitiiviseen havaitsemiseen.
Parisuhteessa voimme kehittää näitä tunnetilojen havaitsemisen, empatian, toisen ymmärtämisen, kuulemisen ja kuuntelemisen taitoja. Aikuisena meillä on sanat, jotka mahdollistavat vielä paremmin toisen ymmärtämisen. Jos me lapsena olemme saaneet näille tunteille sanat, me pystymme kertomaan toiselle miltä minusta tuntuu, mitä toisen huolenpito minussa herättää.
Tarvitsevuus ei vähennä aikuisuutta. Jokainen aikuinen tarvitsee toista, yksin ei ihminen ole olemassa.
Ihmiselle läheisyys, yhteisyyden tunne ja toisen hyväksyntä ovat elintärkeitä asioita. Onneksi meillä on koko elämä aikaa opetella näitä taitoja yhdessä läheistemme kanssa.
Tunnemuistoja
Lämmin kesä on ohi ja lomat ovat jo perheillä vietetyt. Syksy tuo arjen ahertamisen, työn ja aikanaan myös pimeyden vieraaksemme. Vaikka syksy on kesästä ja valosta luopumista, on se myös aikaa uudelle.Usein syksyllä aloitetaan talven harrasteet, mikä voi merkitä perheille tiukkaa aikatauluttamista eri perheenjäsenten menojen yhteensovittamisessa. Vanhemmat joutuvat ainaiseen kiireeseen – ensin työstä kotiin, sitten lasten kuskaamiset ja omat menot.
Autokyyditykset vievät monesti ison osan arjesta, jos jokaisella perheenjäsenellä on omat aktiviteettiinsa. Perheenjäsenten kohtaamiset voivat jäädä lyhyiksi tuokioiksi aamutuimaan tai illalla. Näin ollen mietinkin, että onko se työ aina ensisijainen stressin lähde vai voiko kiivastahtinen vapaa-aika stressatakin enemmän kuin itse työ?
Syksyn ja vapaa-ajan voisi viettää toisinkin - ilman stressiä työstä tai vapaa-ajasta. Voisitko nauttia syksyn väreistä ja pimeyden sylistä, kuunnella sen ääniä, kokea monenlaisia tunteita. Pimeys voi pelottaa tai se voi tuntua turvalliselta.
Perheen kesken yhdessä vietetty rauhallinen syksyinen ilta voi jäädä lapsillekin aikuisuuteen paremmin mieleen kuin harrasteriennot. Pimeys on lapsille jännittävää, mutta yhdessä vanhempien kanssa sen äänet, tuoksut ja haamut voi turvallisesti kohdata.
Jos aikuisena pimeys pelottaa, on sen saanut ainakin lapsena omien vanhempiensa kanssa yhdessä kohdata. Tunnemuistot säilyvät mielessämme.
Ikä keventää
Ikä painaa, mutta se myös keventää. En kirjoita nyt kiloista enkä ruokavaliosta.Vuosien lisääntyminen hartioille tuntuu köykäisemmältä kuin kymmenen vuotta sitten, elo vapaammalta ja mieli uteliaammalta.
Enää en kuvittele, että elämä tulee sitten joskus. Se on nyt, elämä, josta kannattaa nauttia kaikilla väreillä, muuttaa mustavalkoisetkin kuvat värillisiksi.
Ruumispolon liikkumiseen kehottavat kaikki, mutta mielenkin pitää saada kuljeskella, jotta se pysyy virkeänä. Utelias mieli on lääkettä moneen vaivaan. Suttuisimmatkin näkymät kirkastuvat ihmettelemällä.
Pitää katsella elämää, lukea, puhella ihmisten kanssa sopivissa ja sopimattomissa paikoissa, istua kahviloissa, matkustella. Iloita arjesta, hyvästä ruuasta, viinistä ja nukkumisesta. Sukeltaa tunteisiin rohkeasti.
Ikätoveri Jorma Uotinen supistaa elämänfilosofiansa yhteen lauseeseen:
”Ollaksesi suuri, pane kaikki, mitä olet pienimpäänkin mitä teet. Älä mitään itsessäsi liioittele, äläkä mitään sulje pois. Ole kaikki kaikessa.”
Elämää voi elää sadoilla eri tavoilla. Mutta jos tuon mukaan yrittää elää, tämä yksi ainoa elämä voi olla täysi ja väkevä.
Kohtaamisia kirkossa
Agios Dionysioksen temppeli. Kreikka.Pappi –vanha lepuuttaa jalkojaan kirkon kiveyksellä. Hän oli 16 -vuotias silloin, kun koko tämä kaupunki ja lähes koko Zakynthoksen saari tuhoutuivat maanjäristyksessä tyhjiin.
- Miten kaunista täällä oli ennen järistystä, harmaapartainen huokaa.
Maanjäristyksessä säilyi ainoastaan tämä kirkko ja yksi pankki.
Ei ihme, että saaren pyhimykselle Dionysiokselle omistetusta kirkosta on tullut pyhiinvaelluskohde. Alttarin takahuoneessa on pramea hopea-arkku, jossa suojeluspyhimyksen muumioituneen ruumiin sanotaan edelleen olevan.
Ken tietää, mutta kerran vuodessa arkku avataan ja koko kaupungin väki marssii läpi kapeitten kujien. Dionysios ykköspaikalla, pappien kantamana.
****
Argassin kyläkirkko.
Pienen kirkon pihasta leviää herkullisen grilliruuan tuoksu. Koko pikkuisen kylän väki kokoontuu kirkon pihaan Dionysioksen muistopäivän kunniaksi.
Tänne tulevat kaikki. Tämä on ainoa paikka, jonne patriarkaalisen kulttuurin naisetkin saavat vapaasti tulla juhlimaan ja iloitsemaan. Grillivartaita ja hunajamunkkeja. Piiritanssiin pyörähtävät niin papit kuin lukkaritkin.
Varokaa tärykalvot: kohta ammutaan jylisevät kunnialaukaukset. Ilotulituksesta iloitaan joka iikka. Kaksipäiväiset juhlat ovat alkaneet.
Kirkko on ilon, yhteyden ja tasa-arvon lähde.
****
Jumalanpalvelus ei meillä ole kohtaamisen paikka. Messuun tullaan ja sieltä lähdetään yksin tai omien joukkojen kanssa. Kirkkokahville istutaan tuttujen kanssa samaan pöytään ja kun ”ohjelma” loppuu, kiireesti kotiin.
Minulla on kirkossa hyvä olla silloin jos sanan, rukouksen ja ehtoollisen lisäksi voin kokea myös ihmisen kohtaamisen. Se toteutuu tervehdyksessä, hyväksyvässä katseessa, ymmärtävissä sanoissa tai kirkkokahvien tapaamisissa.
Se on ihmisen kautta välittyvää Jumalan rakkautta. Rakkauteen tarvitaan aina kaksi. Ihminen ja ihminen. Ihminen ja Jumala.
Entä jos yritettäisiin. Nähdä ja kohdata. Kirkossakin.
Taparikolliset
Olen joutunut varkauden uhriksi. Ja niin todennäköisesti sinäkin. Yhdestä kerrasta en vielä suuttuisi mutta toistuvat varkaudet saavat pinnan kireälle. Taparikolliset pitää saada ruotuun! Näistä rötöksistä vain valitettavan harvoin joutuu vastuuseen. Vaikka pitäisi.
Harva asia saa minut yhtä raivoihini kuin myöhästely. On olemassa ihmisjoukko, jolle sovituista aikatauluista kiinni pitäminen tuntuu mahdottomalta. Eivätkä he edes tunnu tiedostavan tekemisiään.
Myöhästymisten selitykseksi he tarjoavat milloin mitäkin (teko)syytä, mutta jatkuvasti toistuessaan selitysten uskottavuus murenee. Silloin myöhästelijät yleensä vetoavat siihen, että he nyt vain sattuvat olemaan semmoisia suurpiirteisiä ihmisiä.
Tätä en kuitenkaan usko. Nämä samat ihmiset osaavat kyllä tulla ajoissa, eipä liene kukaan heistä myöhästynyt omista häistään. Heillä on kyllä kyky olla ajoissa, mutta halu puuttuu.
Halun puuttuminen viestii epäkunnioituksesta toisia kohtaan. Se kertoo pohjimmiltaan siitä, että oma aika katsotaan toisten aikaa tärkeämmäksi. Myöhästely on suurta itsekkyyttä, joka ei ole pelkästään myöhästelijän ongelma. Omansa lisäksi he sotkevat muidenkin hommat.
Lisäksi työyhteisöissä krooniset myöhästelijät rapauttavat työmoraalin. On ymmärrettävästi vaikea perustella itselleen, miksi vaivautua paikalle ajoissa vain joutuakseen taas kerran odottamaan toisia.
Talouden kielellä on helpompi perustella asioita. Jos parinsadan hengen kokoisessa työyhteisössä jokaisella työntekijällä kuluu viikoittain vartti kokouksien alkua odotellessa maksaa se yli 70 000 euroa vuodessa! Alkaako valjeta?
Oletko sinä varas vai se, jolta varastetaan?
Oppineet
Junassa vastapäätäni istuu nuori virkamiesmäiseen tyyliin pukeutunut nainen, joka lukee kirjaa ja näpyttelee välillä jotain miniläppäriinsä keskittyneen näköisenä. Kirjan nimi viittaa etiikkaan ja talouden moraalisiin kysymyksiin.Junasta noustessa tämä nainen kiilaa vanhan ja vaivalloisesti liikkuvan pariskunnan väliin aseman ovella. Pariskunnan rouva pitää ovea auki tälle nuorelle naiselle, joka ei sisään luikahtaessaan kiitä ja päästää vielä oven pamauttamaan perässä tulevaa miestä päin näköä. Jotain taisi jäädä kirjasta lukematta, tai ainakin oppimatta.
Oppi ei aina mene perille, koulubussi ei kulje niin sanotusti ylös saakka. Tästä ilmiöstähän esimerkkejä riittää. Ruumiin hyvinvoinnin ammattilainen pahoinpitelee kehoaan ja kasvatuksen arvosanat suorittanut näyttää unohtaneen kaiken oppimansa oman lapsensa kanssa.
Sama ilmiö näkyy myös kirkossamme. Vuosia opiskelleet teologit tulevat opiskeluissaan väistämättä lukeneeksi teoksia, jotka osoittavat niin kirkkomme kuin kirjoitustenkin syvän inhimilliset juuret ja väkisinkin horjuttavat varmimpienkin totuuksien varmuutta.
Tie uuteen ja aitoon kulkee usein luopumisen ja menettämisen kautta, myös ajattelussamme. Pelottavan helposti me kuitenkin palaamme niin ihmis- kuin jumalakäsityksessämme infantiilille tasolle valmistuttuamme muodollisesti ammattilaisiksi.
Kirkot, joissa läsnä on vain mennyt maailmankuva ja muotomenot eivät löydä kosketuspintaa ympäröivään elämään. Askel askeleelta välimatka kasvaa, yhteys ohenee ja lopulta katkeaa.
Aristoteles totesi, että nuoren miehen ei sovi ilmaista ehdottomia elämänohjeita. Otan tämän viisauden vakavasti ja ehdotan vain.
Viisaus ei ole kirjoissa eikä Korkein asu tekemissämme temppeleissä. Jotain voi löytää vain itse kulkemalla, ajattelemalla, tuntemalla ja ennen kaikkea muuttumalla. Se, olemmeko oppineet näkyy sitten siitä, millä näkökulmalla maailmaa ja toisiamme katsomme. Ja avaammeko toiselle oven.
Jos en olisi kirkon töissä…
Olen joskus leikkinyt ajatuksella, mikä olisi suhteeni kirkkoon, jos en olisi seurakunnan töissä. Olisinko ehdolla seurakunnan luottamushenkilöksi? Kävisinkö kirkossa ahkerasti? Osallistuisinko toimintaan? Leikitäänpä nyt ihan julkisesti.
Olen lapsesta lähtien osallistunut seurakunnan toimintaan. Jumalanpalveluksessa kävin murrosikäisenä, vaikka muut kaverit olivat siellä harvoin.
Kouluvuosista lähtien yhteisten asioiden hoitaminen on kiinnostanut. Teinikunnassa olin kanttiininhoitaja ja ensimmäiseen kouluneuvostoon tulin valituksi. En kyllä enää muista, mitä puoluetta edustin, sillä poliittinen kanta oli lukiovuosina varsin häilyvä. Seurakunnassa minut valittiin nuorisotyön johtokuntaan nuorten edustajana. Yliopistossa olin aktiivinen ainejärjestössä.
Tällainen aktiivisuus olisi todennäköisesti johtanut kirkkovaltuustoon ja seurakuntaneuvostoon, jos olisin luokanopettaja tai ympäristöbiologi. Ne olivat teologian lisäksi ylioppilaskesän pääsykoekohteita. Kumpaankin olin ajatellut pyrkiä vielä seuraavana kesänä, mutta teologia vei mennessään enkä ole katunut.
Jos olisin luokanopettaja, saattaisin hyvinkin olla seurakunnan luottamustehtävissä. Koulu on seurakunnan tärkeä yhteistyökumppani ja haluaisin vaikuttaa noihin suhteisiin päätöksenteon tasolla. Uskoisin, että olisi mielenkiintoista suunnitella myös yhteistyön sisältöjä nuorisopapin ja nuorisonohjaajan kanssa.
Jos olisin ympäristöbiologi, osallistuminen riippuisi varmaan työn sisällöistä ja vastuullisuudesta, matkapäivistäkin. Luulen silti, että jollain tavalla seurakunnan ja kirkon asiat kiinnostaisivat, uskon kysymykset vaivaisivat mieltä.
Tietysti perhetilanne vaikuttaisi. Lasten ollessa pieniä olisin harkinnut tarkkaan sellaista ajankäyttöä, mikä olisi perheeltä pois.
Luokanopettajana tai biologina olisin varmaan satunnainen kirkossa kävijä, mutta kotoa opittu tapa kuunnella radiokirkko ja aamuhartaus olisi säilynyt. Mieluummin valitsisin rauhallisen radioaamun kuin television hälinän. Lapset olisivat oppineet iltarukouksen ja heitä olisi ohjattu seurakunnan toimintaan.
Veisaisin mielelläni, ehkä laulaisin kuorossa, kävisin kirkkokonserteissa ja osallistuisin muuhun toimintaan valikoiden. Pitkiä jaaritteluja en jaksaisi kuunnella. Huonosti valmisteltuihin tilaisuuksiin en jaksaisi osallistua.
Jos joku kysyisi, lähtisinkö ehdokkaaksi vaaleihin, uskoisin harkitsevani. Aika korkea kynnys olisi tarjoutua itse, mutta saattaisin senkin tehdä. Tärkeää olisi, että seurakunnassa olisi avoin ja maallikon asiantuntemusta arvostava ilmapiiri.
Jos lähtisin mukaan, haluaisin rakentaa tavallisten ihmisten kirkkoa ja kutsuisin sitä kansankirkoksi. Se ei olisi liberaali enkä konservatiivi vaan sellainen, joka antaa eväitä arkeen ja muistuttaa siitä, että me ihmiset emme ole täällä ikuisesti. Jos lähtisin mukaan, haluaisin aidosti vaikuttaa asioihin, tuoda päätöksentekoon osaamistani.
Toivottavasti sinä teet niin ja jopa tarjoudut ehdokkaaksi, oletpa luokanopettaja, ympäristöbiologi tai muunlaisen arjen asiantuntija.
Kirkon rakastajat
”Minua kyllä vähän kiinnostaisi, mutta kun kukaan ei ole kysynyt”, totesi eräs seurakuntalainen hiljattain.Seurakuntavaalien ehdokasasettelu on meneillään. Opastin kysyjää ottamaan reippaasti yhteyttä nykyisen seurakuntaneuvoston jäseniin ja kyselemään, ketkä ovat kokoamassa valitsijayhdistyksiä. Jos niistä minkään linjaukset eivät vastaa omia näkemyksiä, voi aktivoitua perustamaan oman yhdistyksen.
Vielä on siis aikaa puolitoista viikkoa tarjoutua palvelukseen, olla käytettävissä oman seurakunnan luottamushenkilönä. Jos harkitset ehdokkuutta, toimi ripeästi. Nyt on sen aika. Tärkeää on miettiä, millaista kirkkoa haluaa rakentaa, ja valita vaaliteemat sen mukaan.
Kirkko tarvitsee luottamushenkilöitä, jotka ovat kiinnostuneita yhteisten asioiden hoitamisesta kirkon kaikilla tasoilla. Seurakuntaneuvostojen jäsenet valitsevat vuoden kuluttua hiippakuntavaltuuston jäsenet ja kirkolliskokousedustajat.
Kirkko tarvitsee erilaisia, eri-ikäisiä ja erilaisten elämänkokemusten muovaamia ihmisiä, jotka edustavat mahdollisimman laajasti kirkon jäseniä, seurakuntalaisia. Seurakuntaneuvoston tai kirkkovaltuuston ei tarvitse olla samanmielisten joukko eikä päätösten tarvitse aina olla yksimielisiä. Kirkossa voi olla reilusti eri mieltä, mutta avoimessa, rakentavassa keskustelupiirissä yhteinen päätöksenteko on helpompaa.
Ihailen luottamushenkilöiden sitoutuneisuutta kirkkoon. Sitä voi hyvällä syyllä kutsua rakkaudeksi. Nämä kirkon rakastajat antavat aikaansa ja osaamistaan miltei väsymättä. He tulevat kokouksiin hyvin valmistautuneina. Esityslistat on luettu huolella. Puheenvuoroissa kuuluu juuri se arjen asiantuntemus ja seurakuntalaisen ääni, joka ansaitsee tulla kuulluksi päätöksenteossa.
Työpaikkansa kahvipöytäkeskusteluissa tai uimahallin saunan lauteilla kirkon rakastajat puolustavat seurakuntaa ja puhuvat siitä hyvää. He toteuttavat kirkon strategiaa, jonka mukaan jokainen kastettu vie eteenpäin kirkon viestiä. He jaksavat tukea työntekijöitä, jotka puurtavat monenlaisten odotusten paineissa. Ja he rukoilevat seurakuntansa puolesta ja sen kanssa yhteisessä jumalanpalveluksessa.
Kirkon rakastajan paikkoja on nyt tarjolla kaikissa seurakunnissa. Palvelukseen halutaan tavallisia seurakuntalaisia, jotka haluavat olla Jumalan asialla seuraavat neljä vuotta kirkon hallinnossa. Lisätietoja löytyy: Seurakuntavaalit 2010.
Olisitko sinä yksi heistä?
Jaana Marjanen
lääninrovasti, Puijon seurakunnan kirkkoherra
Iloa elämään
Välillä minusta tuntuu, että meiltä monilta on elämästä ilo kadoksissa. Työpaikoilla valittelemme, mikä kaikki meillä on pielessä kotona, ja kotona siitä, mikä on pielessä töissä. Ja yhteiskunnassa sitä vasta kaikki pielessä onkin, puhumattakaan kirkosta!Pessimistisyys määrittää helposti asennoitumistamme elämään, ja varsinkin asennoitumistamme kaikkeen uuteen ja tuntemattomaan. Suhtaudumme uusiin asioihin ja ihmisiin epäillen ja kyräillen. Arvostelemme ja valitamme helposti. Toisista ihmisistä on helppoa löytää vikoja, kun itse on lähes täydellinen, tai vähintäänkin edes normaali, toisin kuin nuo ja nuo. Voivottelu ja kauhistelu tuntuvat kuuluvan kansanluonteeseemme.
Olemme usein myös kamalan vakavia. Istumme niin kirkossa kuin konsertissa kasvot peruslukemilla, jäykkinä ja vakavina, peläten jokaista liikettämme, ettemme vain mokaisi. Katselemme toisiamme vaivihkaa kulmien alta pälyillen ja tarkkailemme miten muut toimivat. Meidän pitää kokoajan ottaa itsemme hyvin vakavasti, koska muutenhan joku voisi ajatella meistä vaikka mitä!
Toki vakavuudessa voi olla syvää, arvokasta hartauttakin, mutta joskus esimerkiksi siellä kirkossa voi miettiä, että ei kai sitä ilosanoman edessä tarvitsisi kuitenkaan murjottaa? Meidät suomalaiset on tehokkaasti kasvatettu siihen, ettei kirkossa saa hymyillä tai rentoutua. Ja kuitenkin jumalanpalvelus on Jumalan perheväen yhteinen juhla! Juhlien luulisi olevan lähtökohtaisesti mukavia ja iloisia hetkiä elämässä, jolloin hymy on herkässä ja kielenkantimet höllällä ottaa kontaktia toisiin ihmisiin.
Ilo ei ole kiellettyä! Ei edes kirkossa. Juuri ilosanoman äärellähän meillä on siihen eniten aihetta. Ja jopa elämän ollessa kipeimmillään, raaimmillaan ja kaikin puolin ihan pielessä, voi ilo silti löytyä jostakin ihan pienestä elämän hyvästä asiasta. Aito ilo nousee kiitollisuudesta ja yhteydestä toisiin ihmisiin. Ja ilo tarttuu ja leviää helposti, jos sitä vain viljelee.
Jumalanpalveluksesta meidät lähetetään maailmaan ”Palvelemaan Herraa (ja toinen toistamme) iloiten.” Voisimmekohan uskaltaa ottaa tämän kehotuksen vakavasti, tai siis iloisesti, todella käyttöön elämässämme?
Kohtaamisia
Saan pappina kohdata joka viikko lukuisia ihmisiä erilaisissa tilanteissa, ja juuri nämä monet ainutlaatuiset kohtaamiset, ovatkin ehdottomasti parasta tässä työssä. Kesäloma-aikaan meillä papeilla on riittänyt vipinää. Työviikkoihin on mahtunut niin kasteita, vihkimisiä, hääjuhlia, hautaan siunaamisia, muistotilaisuuksia, kuin konfirmaatioita rippijuhlineen, asuntomessukappelissa päivystystä, syntymäpäiväkäyntejä, kotikäyntejä ja niin edelleen.Tapaan yleensä joka viikko monia ihmisiä kirkollisiin toimituksiin liittyen. Nämä kohtaamiset liittyvät elämän suurimpiin taitekohtiin, elämän suuriin iloihin ja suruihin ja ovat siksi niin herkkiä ja ainutkertaisia. Kun keskustelee juuri lapsen saaneiden onnellisten vanhempien tai elämäänsä suunnittelevan hääparin kanssa, tarttuu onni, ilo ja kiitollisuus elämän lahjoista väkisinkin myös itseen. Ja kun kohtaa läheisensä menettäneitä surevia omaisia, joutuu väistämättä kasvokkain myös oman katoavaisuutensa kanssa. Nuorisopappina taas saan viettää paljon aikaa nuorten kanssa, kohdaten heitä niin kirkolla, leireillä, kaduilla kuin netissäkin. Näissä kohtaamisissa puhutaan välillä tuntikausia elämän tarkoituksesta ja välillä vaan höntsäillään ja nauretaan maha kippurassa jollekin ihan älyttömälle jutulle. Ihmisen elämän koko kaari on siis vahvasti läsnä työssäni.
Hyvin tärkeitä kohtaamisia ovat myös satunnaiset arkiset kohtaamiset vaikkapa kirkon parkkipaikalla tai kaupan kassajonossa. Päivän aikana tulee monta kertaa juteltua ihmisten kanssa ihan ohimennen. Tänä kesänä erityisen mukava työtehtävä meille Kuopion papeille on ollut päivystää asuntomessujen kappelilla. Siellä on saanut jutustella, eri puolilta suomea saapuneiden messuvieraiden kanssa, niin messutaloista, kodin siunaamisesta kuin kaikesta muustakin mahdollisesta taivaan ja maan väliltä.
Päällimmäiseksi tunteeksi näistä kaikista kohtaamisista, jää suuri ilo ja kiitollisuus. Vaikka aamulla päivä olisi tuntunut kuinka kenkulta tai vaikka mitkä murheet painaisivat omaa mieltä, saa illalla yleensä aina hymyillen huokaista, miten hieno päivä taas olikaan! On huikeaa saada kohdata niin paljon erilaisia, ainutlaatuisia ihmisiä ja vaihtaa ajatuksia heidän kanssaan. On hienoa saada kulkea pala elämän matkaa ihmisten rinnalla ja jakaa heidän ilojaan ja surujaan. Ihmisen elämä on lopulta melkoinen seikkailu! Koskaan ei tiedä, kenet seuraavaksi kohtaa.
Onkin tärkeää pohtia, miten kohtaan toisen ihmisen? Muistanko olla ystävällinen omista kiireistäni, huolistani ja murheistani huolimatta? Kuulenko todella, mitä toinen sanoo? Hymyilenkö rohkaisevasti vai näytänkö torjuvasti hapanta naamaa?
Me kaikki tiedämme miten hyvä mieli mukavista kohtaamisista, ystävällisyydestä ja hymystä jää. Yksikin ystävällinen hymy voi pelastaa koko päivän. Joten hymyillään kun kohdataan!
Päästiin taas lööppeihin – tai siis koko kirkko pääsi
Juopumuksesta epäiltyä kirkkoherraa ei päästetty konfirmaatiojumalanpalvelukseen ja se päätyi tietenkin lööppijulkisuuteen. Sen enempiä ottamatta kantaa kirkkoherran humalaan, otan kuitenkin kantaa siihen, missä vaiheessa työntekijän alkoholinkäyttöön pitäisi puuttua. Olipa tuo työntekijä pappi, lukkari, talonpoika tai kuppari.Ensinnäkin: kenen asia on puuttua, kun nähdään, ettei ihminen enää hallitse alkoholia, vaan alkoholi hallitsee ihmistä? Onko silloin vastuu perheellä, ystävillä, työkavereilla vai työnantajalla? Vai kaikilla näillä omalta osaltaan? Aika usein oma mukavuudenhalu estää ottamasta vaikeaa asiaa puheeksi.
Työmaalla on helpompi katsoa muualle kuin viinalta löyhkäävää kaveria silmiin. Kotona on sovun nimissä koetettava unohtaa. Kaveripiirissä taas ei solidaarisuus-syistä oteta puheeksi, kun voi joskus itseltäkin lipsahtaa. Moni esimies haluaa olla mieluummin mukava kuin ikävä ja jättää siksi puuttumisen sikseen. Ja jokainen voi selitellä mielessään, että ei sitä nyt pikkuasioihin kannata tarttua ja saahan sitä jokainen yksityisajallaan tehdä mitä haluaa, eikä nyt kaveria viitsi käräyttää.
Tällä lailla ei suojella todellisuudessa ihmistä, vaan suojellaan juopottelemista ja annetaan mahdollisuuksia jatkaa ”harrastusta” vaikka niin kauan, että henki lähtee. Toisaalta alkoholin väärinkäyttäjää suojellaan usein muiden kustannuksella.
Työpaikalla muut joutuvat tekemään työt ja kantamaan vastuun, kotona kärsivät yleensä perheenjäsenet tai niin kuin sanonta on, että "ukko viinan juop, akka humalan pittää". Sitä suuremmalla syyllä asiaan olisi puututtava heti, mikäli ajatellaan, että alkoholismi on sairaus.
On merkillistä, miten paljon helpommin reagoidaan vaikkapa sydänkohtaukseen. Kun joku alkaa muuttua siniseksi tai kaatuu maahan, kutsutaan välittömästi paikalle ambulanssi. Ei siinä jäädä odottelemaan, tokeneeko toveri huomiseksi tai ensi viikoksi.
Miksi sitten toimitaan ihan päinvastoin, jos joku on toistuvasti poissa töistä alkoholin vuoksi tai peräti töissä krapulassa tai humalassa? Tilanne on ihan yhtä vakava ja hengenvaarallinen. Kuitenkin pitäisi olla rohkeutta puuttua ja sanoa suoraan, että nyt eivät asiat ole kunnossa. Alkoholin väärinkäyttäjä kun itse harvoin tunnustaa mitään ongelmaa olevan – mieluumminkin selittää aivan päinvastaista – ongelma on niillä muilla, jotka kyselevät.
Sitten toiseksi: miksi kirkon työntekijöiden juopuminen on lööppikamaa? Pitäisikö kirkon työntekijän sitten käyttäytyä siistimmin kuin muiden? Kyllä pitäisi, sanoo tässä täti vanhoillinen. Kirkon työntekijän ei sovi törttöillä humalassa. Me olemme virantoimituksessa läsnä ihmisten elämän tärkeissä hetkissä ja silloin käyttäydytään hyvin. Ja hyvin on pyrittävä käyttäytymään muulloinkin. Jokainen työntekijä on oman työnantajansa mannekiini, tahtoi tai ei. Niin myös kirkon työntekijä.
Kirkossa on kyllä ohjeet päihteiden väärinkäytön varalle. Tiedämme, miten pitäisi toimia. Mutta pitää olla tosi vaikeita ongelmia ennen kuin niihin topakasti puututaan. Ongelma voi ainakin papiston kohdalla olla se, että puuttuminen on kapitulin ja viime kädessä piispan asia. Etäisyys on kuitenkin usein niin suuri, että ongelmat eivät näy Kuninkaankadulle asti. Tai sitten, kun näkyvät, alkaa olla jo myöhä.
Olisi osattava kuunnella niitä heikkojakin signaaleja, mieli olla ajoissa liikkeellä. Ei meitä pappejakaan pidä suojella kuoliaaksi tai virkaheitoiksi. Sillä aikanaan puuttuminen vaatii paljon vähemmän voimavaroja kuin liian myöhäinen väliintulo. Ja voipa vaikuttaakin paremmin.
Minusta suurinta rakkaudettomuutta on välinpitämättömyys ja pään poiskääntäminen oman mukavuuden nimissä. Välitän silloin kaverista, kun kysyn, onko nyt homma ihan hanskassa. En kannata holhoamista, mutta välittämistä kyllä.
Jokainen on viime kädessä vastuussa itsestään, mutta joskus on voinut elämän aallokossa horisontti kadota niin pahasti, että tarvitaan joku, joka ohjaa tyynemmille vesille. Olisiko meissä miestä tai naista siihen?
Elämän todellinen rikkaus
Minulla on yksi joka-aamuinen harrastus. Luen Helsingin Sanomista nekrologeja eli muistokirjoituksia. Niissä muistellaan monenlaisia mahtimiehiä (ja joskus naisiakin) ja heidän saavutuksiaan elämässä.Yleensä varsin tarkkaan luetellaan kaikki työmaat, harrastukset, luottamustoimet, sotilasarvot ja kehutaan, miten oikeudenmukaisia ja huumorintajuisia seuramiehiä he ovat olleet. Yhtä olen jäänyt ihmettelemään.
Missä on näiden ihmisten perheet ja tosiystävät – sureeko heitä kukaan lähiomainen tai hyvä ystävä vai onko kaikki aika mennyt kolmiloikkaan ja hirvenmetsästykseen? Säälin heitä hiljaa mielessäni, jos näin on. Jos ei ole ketään läheistä, joka on ollut rinnalla myös silloin, kun loikka on epäonnistunut ja laukaus osunut harhaan.
Näkyy olevan niin, että useimmin näitä onnettomia on miehissä kuin naisissa. Naisten muistokirjoituksissa mainitaan sentään useammin perhe tai suku tai ystäväpiiri, joka jää kaipaamaan. Naisen elämässä on siis jotenkin hyväksytympää, että on koti ja perhe sekä ystävät.
Vai onko kyseessä jonkinlainen sankaruuden ihailu? On hienoa, kun joku on niin omistautunut työlleen ja harrastuksilleen, ettei siinä juuri ole muuta kaipailtu. On arvostettua olla työnsankari ja se muu elämä ei oikein ole merkityksellistä – vai olisiko peräti ihan kiviriippa, joka estää uppoutumasta kokonaan uran edistämiseen? Vai onko se vähän noloa, jos on rakastanut ja ollut rakastettu?
En oikein usko, että ihan näin surkeasti asiat todellisuudessa ovat. Luulen, että kyse on kirjoittajien arvoista enemmänkin kuin muisteltavien elämäntilanteesta. Mutta silti olisi mukava, jos muistettaisiin arvostaa niitäkin, jotka ovat merkkimiesten rinnalla kestäneet tuulet ja tuiskut.
Olisi mukava, jos uskallettaisiin kirjoittaa, että vuorineuvosta jäivät kaipaamaan vaimo ja lapset ja harvat oikeat ystävät, jotka hänet juurimutineen tunsivat.
Sillä jokainen me tarvitsemme läheisiä ihmisiä. Jos perhettä ei ole annettu, niin hyviä ystäviä. Niitä, jotka kantavat elämässä ja lopulta kantavat myös arkkua, kun se aika tulee. Heitä meidän pitäisi osata arvostaa jo eläessä ja katsoa, että myös perhe ja ystävät saavat osansa työn tuiskeesta huolimatta.
Se on sitä elämän todellista rikkautta ja siinä toteutuu ihan oikeasti ajatus, että antaessaan saa. Siispä perhe ja ystävät arvoonsa – elämässä ja muistokirjoituksissa!
Itsensäpaljastava mammutti
Asuntomessujen näyttelyalueelta poistettiin aidon kokoinen mammutin jäljitelmä häveliäisyyssyistä. Otus nimittäin oli rakennettu niin, että kun häntää heilautti, eläimen pippeli ponnahti näkyvästi esiin. Monien kansalaisten mielestä moinen yksityiselinten heiluttelu ei kuitenkaan kuulu asuntomessujen ajanvietteeseen.
Paikallisessa lehdessä ihmiset tietenkin ihmettelevät moista ahdasmielisyyttä. Mitä pahaa se mammutin pippeli oikein on tehnyt? Hauskahan sillä olisi leikkiä, lasten ja aikuisten.
Minun mielestäni potku mammutin munille oli aivan terve reaktio. Näen siinä vastalauseen ajan ilmiölle nimeltä pornoistumiselle. Sillä tarkoitetaan sitä, että paljasta pintaa, sukuelimiä ja seksuaalista kanssakäymistä esitetään yhä ronskimmin ja suoraviivaisemmin.
Aikuisviihteestä – mikä outo kiertoilmaisu – tehdään hissukseen kunniallista taidetta ja ajanvietettä. Ja samalla muu kuvan ja sanan viestintä alkaa muistuttaa yhä enemmän tuota kyseenalaista ”taiteenlajia”.
Eräänlainen heikko signaali tästä ilmiöstä on sinänsä hurmaava "Sinkkuelämää" tv-sarja. Siinä pyöritään söpösti ystävyyden ja ihmissuhteiden kysymyksissä – tosin melko näennäissyvällisesti. Toinen punainen lanka on seksuaalisuuden teemat, joita tuodaan esiin poikkeuksellisen rohkeasti ja härskistikin. Seuraavan sukupolven kinkkuelämät ovatkin sitten pehmopornoa äideille ja tyttärille.
Tätä taustaa vasten mammutin karkoittamisessa voi nähdä ihan tervehenkisen symbolisen eleen.
Kauneus ei ole vain katsojan silmässä
Kesähelle on ihanaa, sanoo pitkään talveen tottunut suomalainen. Ikilämpimässä paahtuvat kreetalaiset taas pitäisivät ehkä raikasta lumisadetta poikkeuksellisen kauniina luonnonilmiönä.Niin, kauneus on suhteellista, eri asiat hellivät eri ihmisten esteettisiä makuhermoja. Mutta yhteistä kaikille on kauneuden taju sinänsä. Meissä on taipumus nähdä tietyissä asioissa kauneutta, joista joskus suorastaan lumoudumme.
Kun puhutaan kauneudesta, mieleen tulee tietenkin esteettinen kauneus, siis se mikä näyttää nätiltä. Mutta on toinenkin kauneuden laji: moraalinen tai eettinen kauneus. Siinäkin pätee outo suhteellisuuden laki. Toiset kulttuurit hyväksyvät asioita joita toiset kammoksuvat. Tässä kohdassa on pakko ajatella, että moraalisen kauneuden taju ei toimi kovin hyvin kaikkialla maailmassa. Sanon näin silläkin uhalla, että se tulkitaan kulttuuri-imperialismiksi.
Ehkä moraalisen kauneuden taju on jonkinlainen jumalallinen merkki ihmisessä, himmentyneenäkin. Se nimittäin on kauneuden lajeista jaloin ja korkein, koska oikein toimiessaan se muuttaa maailmaa. Jumalan valtakuntakin on tämän lajin kauneutta: totuutta, rakkautta ja oikeudenmukaisuutta.
Sivistystä kesäkirjalla
Monta kuppia kahvia, pullaa ja hyvä kirja. Näin yksinkertaisilla eväillä koko maailma voi kääntyä sijoiltaan, jos nimittäin kirja on hyvä. Nimimerkillä kokemusta on.Uskonymmärrystä etsiessäni olen nimittäin löytänyt parhaat helmet nimenomaan kirjoista. Kun tarkemmin ajattelee, niin ani harvoin olen saanut ahaa-elämyksiä toisten puheista, näin etenkin vanhemmiten.
Katsotaanpa joitakin oivalluksia lukemistani kirjoista. Aloitetaan sieltä nuoruudesta ja tullaan kohti nykypäivää.
Hal Lindsay: Maa entinen suuri planeetta – maailmanloppu tulee kohta ja raamatuntulkinta on jännittävää.
Martti Luther: Sidottu ratkaisuvalta – uskoa ei tarvitse pusertaa itsestään, sillä se on Jumalan lahja.
John McQuarrie: Principles of Christian Theology – uskonasioiden tulkinnassa on monta tasoa, kirjaimellisen pintatason alta etsitään itse asiaa.
John Hick: Interpretation of Religion – kristitty voi suhtautua positiivisesti muihin uskontoihin ja silti pitää kiinni omastaan.
Stefan Gustavsson: Perusteltu usko – kirja jota nuorempana piti typeränä, tuntuukin vanhemmiten (osin) ihan järkevältä.
Truth Decay: Douglas Groothuis – postmodernissa maailmassakin on totuuksia, katsomuskysymyksetkään eivät ole pelkkiä makuasioita.
Juha Ahvio: Kristuksen kuninkuus ja uuden maailman eetos – huonosti kirjoitettua kirjaa ei jaksa lukea, vaikka asia kiinnostaisikin.
Kukin oppii kirjoistaan tietenkin sitä, mitä kulloinkin etsii. Ilman kirjaa on kuitenkin aika vaikea etsiä mitään, paitsi tietenkin omia ajatuksia. Nekin ovat joskus aivan loistavia, mutta täyteen kirkkauteen omat ideat syttyvät silloin kun niitä ruokkii muilta saaduilta viisauksilta.
Vielä ehtii avata sivistävän kesäkirjan.
Uimapuvussa kirkkoon
Silloin ainakin erotuin seinähirrestä.Miten lienenkin ollut niin ajattelematon, että tilaisuuteen, jonne pukukoodina oli musta, kopsuttelin kirkkaanvihreässä kostuumissa. Piilopaikkaa ei ollut, ja kestettävä oli – pää pystyssä, mutta mieli nolona.
”Ihmiset katsovat kuitenkin aina vaatteita. Sekin on yksi laki, johon täytyy alistua, vaikka kuinka haluaisi kapinoida sitä vastaan”, Mika Waltari kirjoittaa.
Kesällä näkee yhtä jos toista. Onhan vaatetus tietysti itse kunkin oma asia, mutta tiettyyn rajaan asti. Julkisilla paikoilla on huomioitava myös toiset. Paidattomuus ei sovi kadulle, torille eikä ruokakauppaan. Tuulipuku on lenkkeilyä varten ja verryttelyhousut kalastukseen.
Kirkkopukeutuminen onkin sitten oma juttunsa.
Turisti tietää, ettei ulkomailla sovi mennä kirkkoon olkapäät paljaana eikä sääret liian ylhäältä vilkkuen. Miksei sitten kotoisessa konfirmaatiomessussamme muisteta samaa sääntöä?
Tapakouluttaja Kaarina Suonperä sanoo: ”Avarat ja antavat pääntiet eivät kuulu kirkkoon.”
Kesäinen hartiahuivi laukussa pelastaa kirkkojuhlan meillä ja muualla.
Katsoitteko kruununprinsessa Victorian hääpukua? Tietysti katsoitte. Näkyipä kuninkaallisenkin etiketin käytäntö nuorentuneen.
Ei ollut hovin morsiamella enää pitkiä hihoja ja olkapäätkin näkyivät.
Mutta tyylikkäästi.
Tulikohan sanotuksi?
Miksi näitä kaikkia sanoja ei sanottu hänelle silloin kun hän oli täällä. Työtoverillemme ja ystävällemme.
Hän kulki portaissa, ajoi autotalliin, istui kirkossa, otti kantaa kokouksissa.
Kauniit sanat elävät nyt. Mutta kuoleman jälkeen ne ovat myöhässä. Ne ovat meidän eloonjääneitten lohduksi.
Tällaisia me olemme. Mykkä kansa.
Mieluummin hiljaa kuin niin, että hyviä sanoja tulkittaisiinkin väärin. Ikään kuin niitä tulisi liikaa sanotuksi.
Tulipahan sanotuksi, tuumaamme korskeasti silloin kun sanotaan suorat sanat – joskus ajattelematta.
Kannattaisiko muistuttaa itseään: tulikohan sanotuksi. Teit hyvin. Olitpa aika poika. Juuri tuon vuoksi olet meille niin tärkeä. Miten sinä keksitkin? En olisi ikinä pystynyt moiseen.
Hyviin asioihin keskittyminen tuo kummasti iloa elämään. Hyvien sanojen kanssa elämä on helpompaa ja vapaampaa kuin alituisella jurnuttajalla.
Kauniita sanoja muistellessa – omia ja toisten - on sitten aikanaan lystimpää kuollakin.
Kommentteja 7
Tunnen Matti Pentikäisen puolustusvoimien tehtävien kautta reserviläisenä. Uskon että Matti Pentikäinen Männistön seurakunnan kirkkoherrana osaisi kohdata seurakuntalaisen samalla avoimen vilpittömällä tavalla yksilöinä kuin mitä minä olen oppinut tuntemaan hänet kenties satojen kaltaisteni suomalaisten reserviläisten, miesten ja naisten, joukossa.
Matti on sotaväen toisinaan karskissakin ilmapiirissä onnistunut tuomaan Jumalan sanan läheiseksi hyvin lukuisille ihmisille tilanteeseen luotevalla tavalla. Minun mielestäni samasta Matille luontaisesta taidosta kohdata ihminen on kysymys myös aidosti läheisen ja elävän seurakunnan toiminnan kehittämisessä. Pauli Pölönen, rehtori ja reserviläinen, Kouvola 21.01.11 21:44 | |
Hei Aulikki Oli Kiva Kuunnella vaalipaneelia tänään Pyhän johanneksen kirkossa. T. Lauri Lauri Mäntynen 06.02.11 16:21 | |
Sunnuntain hyvän vaalipaneelin ja näiden blogitekstien valossa täytyy kyllä kehua, että on tässä hyvät naisehdokkaat Männistölle! Ei siksi, että he naisia ovat. Eniten minua koskettaa heidän viisas ja selkeä tapansa puhua Jumalasta, uskosta ja elämästä. Lisäksi sunnuntaina Aulikilla oli hyvä puheenvuoro siitä, kuinka seurakunnan työtä voisi kehittää aikuisen, työssäkäyvän ikäryhmän suuntaan. Railissa viehättää humoristinen ja leppoisa puhetyyli, savolaisine murteineen. Nyt vain kaikki seurakuntalaiset äänestämään! Kirkkoherran vaalit on tärkeä paikka vaikuttaa seurakunnan toimintaan. Anu Antikainen 07.02.11 13:01 | |
Tervehdys kaikille blogin lukijoille! Haluan välittömästi kommentoida, koska Raili haastoi suunnitelmaani kerätä nimetöntä palautetta.Palaute tulee ehdottomasti olla nimetöntä ollakseen aitoa. Ei todellakaan mitään yleisönosastokirjoitusta, vaan valmiiseen kaavakkeeseen puoli vuosittain samat kysymykset johtamisen osatekijöistä asteikolla 1-5 rasti ruutuun.
Jokaisen palautteen jälkeen voi johtaja käydä silmästä silmään keskustelun työyhteisönsä kanssa johtamisen kehittymisestä. Tästä mallista on hyviä kokemuksia muualta ja kirkon johtajien tulisi uskaltaa toimia samoin.
Terveisin, ylimääräinen Matti Matti Pentikäinen 07.02.11 18:05 | |
Matti Pentikäisen tapa kohdata ihminen, läheinen, tuttu tai vieras on avoin ja välitön.
Matti on helposti lähestyttävä persoona, joka osaa kuunnella toisen ilot ja surut. Hän on aidosti läsnä. Matilla on paljon annettavaa srk:n arkeen ja juhlaan. Jorma Hevosmaa 11.02.11 11:58 | |
Se on tosi väärin että Mattia ei valittu kirkkoherran virkaan, koska hän kuitenkin voitti 502 äänellä Aulikin.Ei voi ymmärtää tälläistä menettelyä.Miten tämä voi olla mahdollista?? männistöläinen 14.02.11 00:25 | |
Kirkkoherran vaalissa noudatetaan kirkossa yhteisesti hyväksyttyjä sääntöjä, jotka myös yhteiskunta on omalta osaltaan tunnustanut laillisiksi. Laillista vaalitapaa pitää noudattaa, kuten Matti Pentikäinen viisaasti Savon Sanomissa totesi.
Seurakuntalaiset ja papit voivat pyrkiä muuttamaan vaaleja koskevia sääntöjä. Mikään ei ole mahdotonta, jos muutokseen on tarpeeksi halua ja voimaa.
Ensin on oltava ensin aktiivinen seurakuntavaaleissa ja sitä kautta kirkolliskokousvaaleissa. Sitten uudistuksia on ajettava kirkolliskokouksessa ja hankittava niille riittävästi kannatusta. Silloin säännöt muuttuvat!
Yksittäinen kirkkoherraksi haluava voi sillä aikaa puolestaan omalta osaltaan parantaa omia asemiaan hankkiutumalla esim. sellaisiin tehtäviin, joissa saa johtamiskokemusta. Voi vaikkapa osoittaa kiinnostuksensa kirkkoherran sijaisuuksiin tai etsiä muita johtotehtäviä ja -sijaisuuksia.
Sen lisäksi voi parantaa teologista tietämystään suorittamalla vaikkapa teologian lisensiaatin tai tohtorin tutkinnon. Nämä ovat tärkeitä asioita, mitä korkeampi vastuu, sitä tarpeellisempaa on, että ehdokkaalla on taitoa ja tietoa.
On vielä sanottava, että Männistön seurakuntalaiset voivat olla hyvin onnellisia käydyistä vaaleista - ja myös lopputuloksesta. Kaikilla ehdokkailla oli omat ansionsa, eikä tarvinnut valita vain yhdestä ehdokkaasta, kuten joskus käy.
Lopputulos on aina joillekin ikävä, sillä kaikki eivät voi tulla valituiksi.
Minusta männistöläisille ei tässä käynyt ollenkaan huonosti, pikemminkin päinvastoin. Aulikki Mäkinen on monella tavalla ansioitunut, hyvä, elämää ymmärtävä ja tarmokas pappi. toinenkin männistöläinen 14.02.11 18:44 | |
Kommentoi blogia
Kommentit tarkistetaan ennen julkaisua.
Kommentit tarkistetaan ennen julkaisua.