Miksi kuulua kirkkoon, kun en usko?

Moni kirkosta eroamista miettivä kokee, että usko Jumalaan ja tuonpuoleiseen on loppunut. Entistä lapsen uskoa ei enää ole.
Joskus onnettomuus, läheisen kuolema tai jokin muu yksittäinen tapahtuma on syynä tähän. En voi uskoa hyvään Jumalaan, kun näin kamalaa on tapahtunut.

Toisinaan usko hiipuu vähitellen. Iltarukous jää, eikä uskonasioiden kanssa olla mitenkään tekemisissä. Elämä vain suuntautuu toisaalle.
Miksi kuulua kirkkoon, kun en enää usko?

Kysymyksen taustalla on oletus siitä, että kirkkoon kuuluvien ihmisten pitäisi uskoa, ja vielä aika lujasti. Että kunnon kristitty kokee omakseen suurimman osan siitä mitä kirkko opettaa.

Jos tämä oletus pitäisi paikkansa, monet kirkon työntekijätkin joutuisivat eroamaan kirkosta. Hekin nimittäin epäilevät ja kipuilevat uskonsa kanssa.
Jos heiltä kysyy uskosta Jumalaan, he eivät väitä uskovansa mitenkään satavarmasti. Uskon ja epäilen, he sanovat. Joku ehkä siteeraa erästä raamatunkohtaa, jossa muuan mies sanoo Jeesukselle: ”Minä uskon, auta minun epäuskoani.”

Epäily ja kipuilu kuuluvat kristinuskoon. Paavalin mukaan uskon aarre on kätketty saviastioihin. Toisin sanoen, usko on aina haurasta. Pieni kolahdus – ja se valuu maahan kuin vesi.

Jos tuntuu siltä, ettei usko enää Jumalaan, tilanne ei ole mitenkään kummallinen. Näkymättömiin asioihin tarttuminen vain on tällaista. Välillä niistä saa kiinni, välillä ote irtoaa.

Näkymättömät asiat eivät kuitenkaan häviä silloin, kun oma usko niihin loppuu. Jumala ei katoa sinä päivänä, kun lakkaan uskomasta häneen.
Oman uskon loppumista ei pitäisi ottaa liian vakavasti. Se kertoo vain siitä, miltä minusta nyt tuntuu ja miltä asiat näyttävät minusta olevan. Jumala pysyy silti ennallaan.

Siksi uskon loppumisesta seuraa yllättävä johtopäätös. Silloin varsinkin on hyvä pysyä kirkon jäsenenä.

Kirkko nimittäin uskoo jäsentensä puolesta. Näin se kantaa uskonsa menettänyttä. Kirkon usko on verkon kaltainen hengellinen voima, joka ympäröi jokaisen kristityn. Myös heidät, jotka eivät enää itse jaksa uskoa.
Uskon menettäminen ei siis merkitse hengellisen yhteyden katkeamista kirkkoon. Päinvastoin. Silloin kirkko pitää jäsenestään kiinni entistäkin lujemmin.

Siksi kirkosta ei kannata erota vain siksi, ettei enää koe uskovansa sen asiaan.

Sitä paitsi tilanne saattaa muuttua, sillä tulevaisuus kuuluu Jumalalle. Ehkä usko palaa jonakin päivänä.

Tai huomaan, ettei se koskaan ollutkaan jättänyt minua. Minä vain luulin niin.

 

-Kari Kuula, teologian tohtori, Puijon seurakunnan 2. kappalainen