Miksi musiikki on kirkollinen kuningaslaji?

Ei seurakunnan tilaisuutta ilman musiikkia. Laulu, urut, kitara tai vaikka triangeli. Jumalanpalveluksessa lauletaan paljon sellaistakin, minkä voisi aivan hyvin lausua. 

Miksi juuri musiikille on annettu niin keskeinen rooli?

Vastaus perustuu musiikin kauneuteen. Lähes jokainen ihminen nauttii musiikista ja kokee sen kauniina. 

Tämä on sitä musikaalisuutta. Musikaalisuus ei ole vain taitoa tuottaa musiikkia, vaan se on myös kykyä nauttia siitä.

Välillä keskustellaan musiikkilajeista. Mikä sopii kirkkoon? Silloin on hyvä muistaa, että musiikkimakumme on paljon laajempi kuin luulisi. 

Voimme kokea hyvin erilaisen musiikin kauniina, jos haluamme. Siksi ei ole olemassa vain yhtä kirkkoon sopivaa musiikin lajia. Monenlainen musiikki toimii, kun sille vain antaa mahdollisuuden.

Musiikin kauneus tarjoaa mahdollisuuden myös hengelliseen kokemukseen. Jumalan hyvyyteen liittyy nimittäin kauneus, harmonia ja sopusointi.

Siksi musiikki herkistää tajuamaan, että on olemassa aineellista todellisuutta syvempi ja suurempi todellisuus. Kaunis musiikki viittaa itse Kauneuteen. Näin musiikki auttaa sielua kohoamaan Jumalaa kohti.

”Joka rukoilee laulaen, rukoilee kaksinkertaisesti”, kirkkoisä Augustinus on luonnehtinut.

Onhan kuvataidekin kaunista, joku toteaa tähän. Kyllä on, mutta musiikki eroaa kuvataiteesta eräässä suhteessa.

Musiikki koetaan yhdessä. Kun yhdyn virteen tai kuuntelen urkujen sointia, koen musiikin muiden kanssa. Musiikki on enemmän sukua tanssille kuin kuvataiteelle.

Sosiaalisen liiman tavoin se liittää ihmiset hetkeksi yhteiseen kokemukseen.

Näin musiikin kokemus ilmentää kristittyjen keskinäistä yhteyttä. Sama Pyhä Henki liittää meidät yhdeksi perheeksi.

Silti monet raja-aidat erottavat meidät toisistamme. Siksi kaunis musiikki virittää meissä myös kaipuun ja aavistuksen taivaslupauksesta. Kerran rajat puretaan, sielut eheytyvät ja ihmiskunta yhtyy samaan uuteen virteen. 

Musiikki kuuluu seurakunnan elämään. Jos nyt ei aivan olennaisesti, niin tärkeää ja hyödyllistä se kuitenkin on.

Runsaalla seurakuntalaulamisella on varjopuolensakin. Jotkut ihmiset eivät laula koskaan kotiarjessaan, eikä se kiinnosta muutenkaan, vaikka toisten laulua kuunnellaankin mielellään.

Niinpä virren veisuuseen ei osallistuta. Ääni kun ei vain lähde. Silloin jää väkisinkin hieman ulkopuoliseksi. Kuunteleminenkin on toki osallistumista, mutta jotakin silti puuttuu.

Jotkut laulamattomat ovat tottuneet tilanteeseen, toisia se hieman vaivaa. 

 

-Kari Kuula, teologian tohtori, Puijon seurakunnan 2. kappalainen