Jo enkö saisi laulaa riemuissani?

Syksy on koittanut ja seurakunnan toiminta on täydessä vauhdissa koronatilanteen sallimissa rajoissa. Suuri ilon aihe on, että erilaiset ryhmät voivat jälleen kokoontua yhteen. 

Yhtä asiaa kuitenkin moni vielä kaipaan: milloin saisi veisata suurella joukolla täysin palkein ilman huolta koronasta? Sitä odotan itsekin - ja kyllä sekin aika jälleen koittaa.

Jotenkin messujen aiempaa harvemmat virsien säkeistöt ovat nousseet painoarvoltaan entistä suuremmiksi.

Onneksi kirkkovuoden loppupuolella ajankohtaistuu monia komeita ja rakkaita virsiä. Mikkelinpäivänä "Maan korvessa kulkevi lapsosen tie", Pyhäinpäivänä "Maa on niin kaunis" puhumattakaan kirkkovuoden päätöksen jyhkeistä virsistä kaikessa paatoksessaan.    

Näitä huomaa hyräilevänsä syysraikkaassa ulkoilmassa kävellessään. Laulupaaston ajankohtaistamana minulla on korvamatona soinut vanha lempivirteni 619:

Eijaa! Jo laulaa sielu kiitostansa,
se juhlavirttä veisaa riemuissansa.
Kuoleman paulat,
ja synnin vaulat,
on Jeesus särkenyt ja haudan salvat.

Jo enkö saisi laulaa riemuissani
ja muistaa määränpäätä matkallani,
elämää toista,
se murheet poistaa.
Jo kirkas voitonkruunu sieltä loistaa.

pastori Olli Viitaniemi