Jumalan rakkaudesta

Kauniina kevätpäivänä kohtasivat kaksi naapuria, joista toisella oli koira. Toinen naapureista kiinnitti huomionsa koiraan, joka lepäsi isäntänsä jalkojen juuressa. Naapuri kysyi koiran omistajalta: ”Oletkos käyttänyt koiraasi näyttelyissä?” ”En ole”, vastasi koiran isäntä leppoisaan sävyyn piittaamatta toisen pilkallisesta asenteesta.  Koiran isäntä rapsutti koiraansa korvan takaa ja isäntä vaikutti kovin tyytyväiseltä koiraansa. Tottapa koiralla sitten on jotain erityisiä taitoja, minkä vuoksi isäntä on siihen niin kiintynyt. Niinpä hän utelikin koiran omistajalta, käyttikö tämä sitä kenties metsästykseen. Koira oli kyllä käynyt metsällä, mutta ei se osannut ajaa jäniksiä eikä haukkua metsälintuja. ”No osaako se sitten etsiä vaikkapa metsään eksyneitä ihmisiä tai pelastaa hukkuvia vedestä?”, naapuri tiedusteli, vaikka epäili sitä jo kysyessään. Mutta ei ollut koiralle käyttöä ihmishenkien pelastuksessakaan.

Hetken hiljaisuuden jälkeen naapuri kysäisisi: ”No kai se edes jotain temppuja osaa, hakea pallon tai noutaa sanomalehden?”. Isäntä katsoi lempeästi koiraansa, hymyili ja totesi, ettei koira osannut mitään erityisiä temppujakaan. Joskus se saattoi noutaakin pallon tai antaa tassua, mutta joskus sitten taas ei. Naapuri ei voinut ymmärtää, mitä hyvää koirassa sitten oikein oli. Tuskastuneena hän päätti kysyä asiaa suoraan. ”Miksi ihmeessä sinä sitten edes pidät koko koiraa, jos sitä ei voi käyttää metsästystarkoitukseen, ei hengenpelastukseen, ei viedä näyttelyyn eikä se edes osaa hakea palloa. Ja siitä huolimatta sinä näytät jopa välittävän siitä. Miksi ihmeessä?”

Isäntä laskeutui koiransa viereen ja rutisti sitä hellästi. ”Niin, mutta kun se on minun. Se on minun omani ja se on minulle rakas.”

Aurinkoista ja armollista kevättä!

Markku Holopainen, nuorisotyönohjaaja

Messupalvelija-opas

Järvi-Kuopion seurakunnan Facebook-ryhmä