Erään vartijan taival

"On riemu, kun saan tulla sun, Herra, temppeliis..." Virsi 195

Nuo virren sanat kuvaavat hyvin sitä tunnetta, jonka tunsin saatuani kuulla mahdollisuudesta osallistua Tuomiokirkon vartiointitehtäviin. Välittömästi nousi mieleeni myös kysymys siitä, olenko tehtävään sopiva henkilö.

Asia oli niin uusi ja erilainen. Pystyisinkö suoriutumaan tuosta työstä? Toisaalta olin juuri äskettäin jäänyt eläkkeelle ja kaipasin jotain sisältöä elämääni. Näin ollen tämä mahdollisuus tuli minulle erittäin sopivasti.

Alkukankeudet sujuivat mallikkaasti ja hetkessä huomasin olevani tehtävässä mukana. Osa vartijoista oli ennestään tuttuja - tuo helpotti ensiaskeleita. Vähitellen tutustuin toisiinkin vartijoihin ja pian olimme hyvin yhteenliittynyt ryhmä. Innostus asiaan on ollut koko ajan hyvä.

Työ sinänsä on ollut kohtalaisen helppo ja yksinkertainen, sillä meillä on hyvät ohjeet ja työtoverit. Vartiointi sujuu mallikkaasti, vierailijat käyttäytyvät asiallisesti ja kirkkoa kunnioittaen. Suurin puute omalla kohdallani työssä on vieraiden kielten taidon vähäisyys. Sen vuoksi en aina pysty vastaamaan jokaiselle kysyjälle tyydyttävästi.

Oma vartiovuoroni huipentuu aina siihen, kun kirkkosalin valot sammuvat. Katson sakariston ovelta ja koen, että olisi mahtavaa jäädä kirkon penkille nukkumaan, sillä kirkko tuntuu niin turvalliselta ja lämpimältä. Poistun kuitenkin kotiin kiitollisena odottamaan seuraavaa vartiovuoroa.

- Tauno Silèn -